Katkeruuden säväyttämä

Tuijotin eteeni enkä tajunnut maailmanmenosta mitään. Olin luovuttanut. En jaksanut enää sisälläni tuntemaa vihaa tai kostonhalua. Rakkaudesta ei ainakaan ollut mitään jäljellä. Hän tuhosi minut. Hän teki minut tällaiseksi; vihaiseksi ja kyyniseksi.
Yhtäkkiä huomasin hänet ihmisten joukossa. Kuinkas sattuikaan. Hän katsoi minuun aivan normaalisti mutta loin häneen katseen, joka voisi tappaa. Hän hätkähti ja laskeutui rappuset alas nopeasti enää vilkaisemattakaan minuun. Hyvä vain, lähteköön karkuun - senhän hän osasi. Mutta minähän en välitä enkä välittäisi.
Huomasin kuitenkin, että silmäni olivat kostuneet. Pyyhin kyyneleet nopeasti pois ja niin ne olivat tiessään. Tarkistin äkkiä taskupeilistäni meikkini; en halunnut hänen sitä sotkevan. Menköön vain sen ihanan perheensä luokse! Toivottavasti en näekään häntä enää koskaan!
Kokosin itseni. Loin kasvoilleni hymyn ja lähdin tunnille. Keskityin opetukseen ja hautasin hänet mieleni syvimpiin koukeroihin. Äidinkielenopettaja, minulle hyvin tärkeä henkilö, katsoi minua välillä kummeksuen. Hän varmasti ihmetteli, miksi näytin niin vihaiselta - koko olemukseni kuohui pelkkää vihaa. Hänen edessään olin kerran murtunutkin, mikä oli epätavallista jopa minulta. Olin kirjoittanut esseen arvista, lähinnä henkisistä. Minullahan niitä arpia oli, monen ihmisen aiheuttamia. Kun opettaja antoi palautetta esseestä, kysyi hän samalla, että onko minulla nyt kaikki hyvin. Olin tietysti vastannut myöntävästi. Enhän minä nyt enää itselleni pahaa halunnut tehdä. Sitä paitsi kuka hullu nyt myöntäisi opettajalle, jos ja kun kaikki menee päin helvettiä?
Elämäni oli ollut raskasta. Ja olin onnellinen, että kaikki se oli takanapäin - melkein. Onhan elämäni nyt paljon tasapainoisempaa, ja kaikki koetut asiat ovat tehneet minusta niin paljon vahvemman. Joitakin asioita en vain pystynyt antamaan anteeksi enkä pysty. Olen niin katkera ja vihainen menneisyydelle - ja hänelle. Rakastin häntä kaikesta huolimatta ja tyhmänä menin vielä tunnustamaan tunteeni hänelle. Ja hän pystyi vain sanomaan, kuinka imarreltu hän on. No, voi hellanlettas!
Sen jälkeen elämäni valo hukkui. Ja opin karun totuuden, ettei hän välittänyt minusta eikä siitä, miten oikeasti kärsin.
Hän siis kärsiköön seuraavaksi! En tiedä, miten tai miksi, mutta hän saa tuntea kaiken sen omissa nahoissaan. Joku päivä hän saa vielä katsoa sitä, kuinka minä paistattelen valokeiloissa ja hän ei ole mitään, ainakaan minulle. Toisin sanoen hän on näkymätön, Mr. Nobody. Olen noussut omille jaloilleni enkä enää tarvitse häntä.
Ihmettelin, kuinka pystyin keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti: opetukseen sekä myös omien ongelmieni setvimiseen. No, minähän olen monitoiminainen. Tulevaisuudella on minulle vielä paljon annettavaa ja minulla on vaihtoehtoja - pitäisi vain löytää se oikea tie.
Opettaja antoi läksyt. Tehtävänä oli kirjoittaa aine intohimosta johonkin asiaan. Mietin kumman valitsisin omaksi intohimokseni: musiikin vai kirjoittamisen vai kenties molemmat. Hymyilin hätäisesti äidinkielenopettajalle ennen kuin lähdin omille teilleni. Seuraavana olisikin kahden tunnin hyppytunti, ajattelin ja lähdin koulun aulaan. Korjasin meikkini, minkä jälkeen juttelin muutaman sanan Pertin, musiikinopettajan kanssa. Hän halusi tietää, kuinka kirjoitukset olivat sujuneet. Yksisanaisesti ja innottomasti vastailin hänen kysymyksiinsä ja toivoin, että hän menisi jo.
Mieleni muuttui äkkiä, kun näin Askon. Hän katsoi suoraan minuun. Siinä samassa toivoin, ettei Pertti menisi minnekään. Hän oli kuitenkin mennyt jo. Huomasin, kuinka Asko lähti rientämään minua kohti. Keskityin olevinaan kirjan lukemiseen, mutta se ei auttanut. Hän halusi silti keskustella kanssani.
– Juttelin äsken tuossa Liisan kanssa.
– Jaa. Mites se minua pitäisi liikuttaa? sanoin hieman katkerasti.
– Se sano, ettet oikein ollu oma ittes äidinkielentunnilla.
– Jumalauta äijä! Minun olemiseni eikä mitkään muutkaan asiat ei kyllä sulle kuulu, joten häipysit nyt vaan! Mulla ei ole mitään tarvetta jutella sun kanssa enkä haluu ees nähä sua.
Asko ei uskonut niin kuin ei tavallisestikaan. Joten minä toimin hänen puolestaan ja lähdin ensin sanomatta enää sanaakaan. Poltin kolme tupakkaa putkeen ja ajattelin, että ketä tästäkin harrastuksesta saa taas syyttää. Hän ja menneisyydessäni tekemäni asiat nivoutuvat aika hyvin yhteen. Miksi aloin polttamaan, juomaan ja väärinkäyttämään lääkkeitä? Ja miksi masennuin? Ketä saan syyttää tästä kaikesta? Häntä tietysti.
Tilasin kahvin kantapaikastani, joka oli aivan koulun lähellä. Kahvin juonnin ohessa mietin, kuinka olin selviytynyt siitä kaikesta. Enhän minä nyt aivan kokonaan ollut pystynyt unohtamaan, mutta en ainakaan ollut enää masentunut. Olin elinvoimaisempi - olin kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut olla. No, en ollut lopettanut tupakan polttoa enkä nyt varsinaisesti ollut absolutistiksikaan ryhtynyt, mutta ne nyt olivatkin sivuseikkoja.
Kova pamaus käänsi pääni. Ovella seisoi paras ystäväni, Eveliina. Hän vilkutti minulle, ja niinpä pyysin häntä luokseni.
– Mites sie tänne osasit tulla? kysäisin.
– Alkoi vaan tekee kahvia mieli. En mä nyt aatellu, että säkin olisit täällä.
– No, olen kuitenkin. Mutta tyydyn tällä kertaa kahvinjuontiin, vaikka tekis vahvemipiakin mieli, lausahdin samalla kun katsoin kahvikuppiini.
– Mikäs sulla nyt on? Eveliina kysyi kulmat kurtussa.
– Ei kummempia. Ottaa vaa se yks päähän. Se sitten ei usko millää…
– Ai Asko vai? Mitä se nyt on tehny?
– Äikänopettaja oli kuulemma jutellu sille enkä mä kuulemma ollu oma itteni äikäntunnilla. Kai nyt ihminen saa näyttää välillä hieman vihaselta? Ja Asko sitten ilmeisesti kuvitteli, ettei mulla oo kaikki hyvin. Totta kai maailma pyörii sen äijän ympärillä. Niinhän se luulee. Se ei sitten muutu ikinä!
– Miten se nyt sitä yhtäkkiä liikuttaa, et meneeks sulla hyvin vai huonosti? Ei sitä se näyttäny vuos sitten hirveesti hetkauttavan, kun olit itsemurhan partaalla. Ainoastaan sun kirje autto asiaa. Siinäki se aatteli vaa itteään. Itserakkaampaa miestä sitten saa kyllä hakea!
– Totta puhut. Mies on läpimätä. Onneks en enää roiku sen perässä. Petyin kyllä aika pahasti, ku se kehtas vielä näyttää sitä naamaansa täällä. Olis vaa jääny sinne lomalleen! sanoin vihaisena mutta hymyilin heti perään ja lisäsin: - Vaihetaa puheenaihetta, kun menee fiilikset.
– Mites sulla koulu on muuten menny? aloitti Eveliina.
– Hyvinhän se, ainaki verrattuna viime vuoteen. Rehtoriki oli kehunu mun koulumenestystä iskälle, sanoin.
– Ai jaa? Missäs ne oli nähny? kysyi Eveliina kummastellen.
– Enpähän muuten tiiä. En kysynyt, koska asia ei minua liiemmin kiinnostanut.

Isäni oli ollut samassa koulussa töissä opettajana, tosin peruskoulun puolella. Nyt hän oli jäänyt virkavapaalle, jotta saisi keskittyä enemmän yksityisyrityksensä pyörittämiseen. Minulle se oli aivan yhdentekevää, kuten moni muukin asia. En jaksanut välittää muusta kuin itsestäni.
Heräsin ajatuksistani, kun Eveliina sanoi lähtevänsä. Hänellä oli kiire tunnille. Itse jäin vielä kahvilaan yksin ajatusteni kanssa. Yritin saada Askon poissa mielestäni ja aloin sen sijaan miettiä, mistä kirjoittaisin äidinkielen esseen. Inspiraatiota olisi turha odotella, joten olisi vain parempi alkaa kirjoittamaan. Mutta sen minä teen vasta kotona, päätin ja niin minäkin tein lähtöä. Juuri kun olin astumassa kahvilan ovesta kadulle, törmäsin johonkuhun. Katsahdin ylös samalla kun mumisin pahoitteluni. Huomasin tutut silmät katsovan minuun ja sydämeni jätti lyönnin väliin. En voinut olla tuntematta pientä rakkauden liekkiä sydämessäni, mutta karkotin sen pois. Aioin vain lähteä pois, mutta Asko tarttui käteeni ja sanoi:
– Johanna, minun on juteltava kanssasi.
– Mistähän tällä kertaa? Eiköhän me olla välimme selvitetty jo ihan perin pohjin, sanoin kuivasti samalla kun yritin päästä hänen otteestaan.
– Äläs nyt kuulosta noin vihaselta. Enhän mä nyt sulle oo mitään tehny, yritti Asko selitellä.
– Ai et vai? Sulta noita selityksiä aina satelee… Mikäs muka nyt noin tärkeää voi olla, et pitää oikee seurata mua tänne?
– En mä nyt varsinaisesti…, yritti Asko mutta keskeytin hänet:
– Aiai… Taas sä yrität selitellä. Usko jo. Sano sanottavas, koska ei mulla ole koko päivää aikaa jutella sun kanssas mukavia. Joten…?
– Sitä mä vaa, että et kai sä vaa vihaa mua? En kestä sun vihaa.
– Entä sitten vaikka vihaisinkin? En ensinnäkään ymmärrä, miten se sinuu oikein liikuttaisi. Oliko muuta? kysyn jäätävästi ja jatkoin matkaani muina miehinä.
Asko seurasi kuitenkin tiiviisti perässäni ja tarttui taas käteni. Tunsin kuinka väristykset kulkivat lävitseni, mutten välittänyt siitä vaan loin kasvoilleni jäätävän ilmeen. Jouduin kääntymään, sillä olin niin tiukasti hänen otteessaan, ettei muita vaihtoehtoja jäänyt. Huomasin hänen katseensa, jota oli vaikea vastustaa. Olin melkein hänen sylissään ja yritin pyristellä irti hänen otteestaan, mutta turhaan. Olihan hän melkein kaksi metriä pitkä ja huomattavasti vahvempi kuin minä. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat tehdä taas tuloaan enkä pystynyt tällä kertaa niitä tukahduttamaan. En voinut olla ajattelematta, että tämä oli se mihin kuuluin. Työnsin ajatuksen kuitenkin kauas taka-alalle ja huomasin, kuinka Asko katsoi minua huolestuneena. Kyyneleet vain valuivat pitkin poskiani ja yritin koota itseni.
– No, voitko sä nyt sanoo sen asias, jotta pääsen pois tästä? kysyin ääni vavisten.
– Kai sä Johanna tiiät, että mä välitän susta tosi paljon?
– Joo, joo… Tiietään. Eiköhän se asia ole tullut jo harvinaisen selväksi, sanoin sarkastisesti ja yritin rimpuilla hänen otteestaan.
– Johanna, nyt et kyllä lähe vielä minnekkään. Mä kyllä tiedän, mitä sä haluaisit mun sanovan. Mutta kai sä ymmärrät, etten mä voi… En vielä.
– Lässyti lässyti. Mä en oota sulta yhtään mitään eikä sunkaa pitäis multa, tiuskaisin ja pyyhkäisin loput kyyneleet poskiltani.
Vetäisin käteni nopeasti hänen otteestaan ja olin taas vapaa. Asko näytti järkyttyneeltä, mutta minulta ei sympatiaa heruisi. Rennoin askelin kävelin pois hänen luotaan samalla kun sytytin tupakan. Tunsin hänen katseensa selässäni. Kukahan oli tällä kertaa särkenyt, ja kenen sydämen?

Ei aikaa kyyneliin

Käteni tärisi, kun yritin avata taloni oven. Ihmettelin, miksi se oli edes lukossa, sillä täytyihän Peten olla jo kotona. Viimeinkin ovi suostui yhteistyöhön, ja astuin sisälle. Eteisessä tuoksui oudolta, ja levottomuus valtasi mieleni. Varovasti työnsin eteisen välioven auki, ja huomasin kuinka koko talo oli pimeänä. Hämärässä pystyin kuitenkin erottamaan vieraannäköisen takin sekä kengät. Sydämeni läpätti ja tajusin sillä hetkellä, ettei kaikki ollut kunnossa.
Sinne en voinut jäädä. Pete ei tiennyt tulostani eikä tulisi tietämäänkään, päätin ja tein lähtöä. Otin vielä autoni avaimet peilipöydältä, johon ne olin laittanut tullessani, ja päättäväisesti mutta hiirenhiljaa poistuin omasta talostani jälkeäkään jättämättä. Mennessäni napsautin vielä oven lukkoon.
Istuin autoon. Pihamaa oli säkkipimeänä. Mietin, mitä tehdä. Viimein uskalsin tarttua puhelimeen. Kädet vapisten näppäilin oikean numeron ja odotin sydän takoen, että luurin toisessa päässä joku vastaisi.
– Haloo, kuului vihdoinkin.
– Hei. Minä täällä. Oisko mitenkään mahollista tulla sinne? kysyin ääni vavisten taistellen kyyneleitä vastaan.
– Senkus tuut. Toivottavasti kaikki on ok.
– On, on. Ei huolta. Oon kohta siel.
Lopetin puhelun ja lähdin ajamaan kohti sisareni asuntoa. Painoin kaasua mutta matka sen kun vain näytti pitenevän ja pitenevän. Jatkoin silti ajamista, vaikka tiesin, ettei pakeneminen auttaisi. Ehkä se vain pahentaisi tilannetta. Minä en kuitenkaan suostuisi anelemaan; Jos hän haluaa että loppu olisi tämä - Olkoon sitten niin!
Heräsin ajatuksistani, kun kaarsin autoni sisareni pihaan. Pysäköin auton ja avasin sen oven. Astuin pihalle. Sisareni oli huomannut tuloni, ja hän olikin jo juoksemassa minua kohti. Halasin siskoani, joka heti tarjosikin minulle savuketta. Otin tupakan vastaan, vaikken tavallisesti polttanut. Siskoni ei sanonut tai kysynyt mitään, katsoi vain kun poltin. Hän ymmärsi. Suunnaton rakkaus valtasi sydämeni, kun muistin mitä kaikkea olimme yhdessä kokeneet kaikkien näiden vuosien aikana. Ja sitä kaikkea seurasi vielä tämä.
Olimme tulleet sisareni talon oven eteen. Istahdin rappusille ja tuijotin tyhjyyteen. Yhtäkkiä vaimea ääni halkoi hiljaisuutta. Se oli sisareni. Hän huomautti, että tupakasta ei ollut enää jäljellä muuta kuin tumppi. Katsahdin sitä hämmästyneenä. Mitään sanomatta tunkaisin nortin vieressäni olevaan tuhkakuppiin ja nousin ylös. Sisareni avasi talonsa oven ja niin me menimme yhdessä sisälle.
Istuimme keittiöön. Sisareni haki jääkaapista avaamattoman viinipullon ja korkkasi sen. Hän kaatoi kirkasta nestettä molemmille mitään kysymättä tai toteamatta. Kiitollisena tartuin viinilasilliseen, ja annoin alkoholin virrata elimistööni. Nyt olin todellakin sen tarpeessa. Samalla kun join lasillistani, katselin sisartani. Kirsi näytti surulliselta. Hän katsoi vain viinilasinsa pintaa ja tuntui olevan jossakin aivan muualla, ei tämän Maan pinnalla, ei tässä huoneessa saatikka tässä ajassa.
Kutsuin häntä. Hän hätkähti ja katsoi minua kysyvästi.
– Täh? Mitä ny Katariina?
– Ei yhtää mittää. Aattelin vaa, et ootko kunnos? Näytit niin poissaolevalt.
– Kaikki on iha hyvi. Mun elämä on vaa kuollu ja mun sydän ei elä. Ei täs muute mittää…

En sanonut mitään. Katselin vain häntä. Hänen silmänsä näyttivät vierailta, pelottavan oudoilta. Taasko olimme tässä samassa jamassa? Jatkuiko se sama oravanpyörä, joka oli loppunut viisitoista vuotta sitten? Kyyneleet tekivät taas nousuaan, pyristelin ne kuitenkin pois. En sanonut vieläkään sanaakaan. Yritin kuumeisesti miettiä, kenelle kallonkutistajalle soittaisin ensimmäisenä. Saatoinhan minäkin tarvita sitä lähiaikoina. Ehkä joku heistä on erikoistunut hullujen sisarusten hoitoon.
– Katariina, kuulin taas, - Haluisitko kertoo, mitä Peten kans kävi?
Hän oli taas luonani. Kaikki outous oli kadonnut. Katsoin taas vanhaa, rakasta sisartani.
– En oikei itekkää tajuu sitä. Mä vaan lähin, pakenin.
Huone täyttyi kylmyydellä. Negatiivinen energia täytti huoneen. Olemukseni jähmettyi ja silmäni salamoivat. Kirsi katsoi minua hämmentyneenä. Hän oli ainut, joka ei pelännyt minua, ei myöskään silloin kun olin tällainen. Hän oli myös ainut, joka rakasti minua sellaisena kuin olen.
– Miks sä ny nii teit? hän kysyi.
– Ois pitäny tehä jo aikoi sitte, jos mult kysytää. Mut ny en kyl välittäs puhuu koko asiast, vastasin pää kylmänä.
Kohta huomasimme, että viinipullosta oli enää vain pohjat jäljellä. Siskoni tarjoutui avaamaan toisenkin pullon, mutta kieltäydyin. Halusin vain käydä nukkumaan, ja siskoni sanoikin että voisin nukkua olohuoneen sohvalla. Nukahdinkin heti kun pääsin maaten.
Alitajuntani valtasi räksyttävä ääni. Säpsähdin hereille, ja näin karvaisen olennon vierelläni. Sen silmät tapittivat minua, se näytti ymmärtävän. Se halusi aivan kuin sanoa minulle: ’’Olen tässä, et ole yksin.’’ Aivan. Olin melkein unohtanut Kirsin koiran, Roopen. Katselin sitä mietteliäänä ja ajattelin, mikä olisi seuraava etappi elämässäni; Minähän hankkisin koiran - Koiran, jolle voisin antaa kaiken rakkauteni ja joka antaisi minulle kaiken rakkautensa. Eläisin vain itselleni ja koiralleni.
Sisareni ilmestyi olohuoneen ovensuulle katkaisten ajatustenkulkuni.
– Ai, sä ootki heränny jo. Roope taiski herättää sut, sanoi hän.
Sisareni hymyili, ei onnellisesti tai iloisesti, vaan hieman surullisesti.
– Juu… Nyt kyl kahvi vois tehä terää, sanoin ja nousin vaivalloisesti sohvalta.
– Kahvi on just tippumas, totesi Kirsi.
Kahvi sai niveliini liikettä ja suuntasin siskoni kanssa keittiöön. Roope seurasi perässämme häntä heiluen. Hätkähdin, kun kuulin puhelimen pirinän. Ääni kuului eteisestä, luultavasti takkini taskusta. Menin etsimään puhelimeni, mikä oli vaikeaa, kun koira pyöri samalla jaloissani. Vihdoinkin onnistuin löytämään kännykkäni, jonka näytössä vilkkui ”Pete”. Kalpenin. Sisareni ilmestyi taakseni ja kysyi, enkö aio vastata. Mitään sanomatta painoin punaista luuria ja talossa vallitsi taas hiljaisuus lukuun ottamatta Roopen läähättämistä.
Menin keittiöön ja kaadoin itselleni kahvia. Kaksikko seurasi perässä. Kirsi istui kanssani pöytään ja yritti vielä avata keskustelua.
– Mikset sä vastannu? Petehän se oli?
– Oli joo. Mut se ny on viimene ihmine, jonka kans haluun jutella. Voisin alkaa ettii omaa kämppää, ettei tartte pyörii sun nurkis.
– Koittasit nyt olla järkevä. Aiot sä heittää parikyt aviovuotta tost noi vaa hukkaa? Et sä aina voi paeta ku on hiemanki vaikeeta, sanoi Kirsi tiukasti.
– Paraski puhuja. Sun on turha yrittää selittää mulle yhtää mitää, ku omaki elämäs on yhtä kaaosta, tiuskaisin.
Join kahvistani. Huomasin osuneeni arkaan paikkaan. Pyysin anteeksi. Kirsi näytti ymmärtävän. Meillä kummallaan ei ollut ollut helppoa. Tulimme avioeroperheestä ja kaiken lisäksi äitimme oli entinen alkoholisti. Meitä oli pahoinpidelty lapsina ja hoitoamme oli laiminlyöty. Joten ei siis ihmekään, jos meistä oli tullut tälläisiä; monimutkaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä.
– Mun täytys varmaa lähtee tästä töihi, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.
– Etkö sä mitekää vois pitää vapaapäivää? yritti Kirsi vielä.
– Ei, en voi. Mul on hirveesti rästitöitä ja koko firma on ihan kaaoksessa, jos oon ees vaa hetkisen pois.
Työskentelin asianajajatoimistossa. Itse asiassa perustin koko yrityksen aivan itse. Bisnes oli menestynyt ja olin tehnyt sen eteen kaikkeni, antanut sen tähden kaiken - mahdollisesti myös avioliittoni. Nyt oli kuitenkin myöhäistä katua. Vahinko oli jo tapahtunut. Menin siis töihin. Sehän oli kaikki, mitä minulla enää oli.

Pysäköin autoni firman pihalle. Nopeasti tein pikameikin autossani ennen kuin suuntauduin kohti työhuonettani. Assistenttini tulikin minua vastaan kädet täynnä minulle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä. Otin ne vastaan ja toivoin, ettei mikään niistä olisi Peteltä. Menin huoneeseeni ja suljin oven perässäni.
Työpöytäni oli ikkunan ääressä. Sälekaihtimien välistä tihkui auringonpaistetta, muttei tarpeeksi, joten laitoin valot päälle. Nyt huone oli täysin valaistu ja istuuduin alas nojatuoliin, joka oli huoneen nurkassa. Nojatuolin vieressä oli pieni pöytä. Siitä puuttui kuitenkin jotakin. Niinpä soitin assistentilleni, Jormalle, että hän toisi huoneeseeni tuhkakupin.
Tehtävässä ei kauaa kestänyt, tai niin luulin. Oveltani kuului koputus. Käskin tulijaa tulemaan sisälle. Odotin näkeväni oven suussa hontelon, kaljun ja lyhyehkön miehen mutta tulija olikin pitkä, roteva ja lyhythiuksinen mies. En meinannut saada henkeä järkytykseltäni. Tätä en tullut edes ajatelleeksi. Käyttäydyin kuitenkin aivan normaalisti. Tyynen rauhallisesti kysyin:
– Mitäs sä täällä?
– Tulin ihan sua ettii. Ihmettelin vaa, mikset viime yön tullu kotii?
– Tuskin sä mua kaipasit. Olin Kirsin luona, vastasin Petelle.
– Miks ihmeessä?
– No, sitä saat miettii iha ite… Parempi on, et vietän muutaman yön siskoni luona, sanoin ja minut keskeytti toinen koputus ovelta.
Tällä kertaa saapuikin Jorma kaipaamani tuhkakupin kanssa. Kehotin häntä laittamaan sen vieressäni olevalle pöydälle, ja kaivoin juuri ostamani röökit laukustani. Sytytin tupakan ja katsoin, kuinka mieheni haukkoi henkeä ja huusi:
– Ethän sinä polta!
En viitsinyt edes vastata. Toivotin vain hyvää päivänjatkoa ja toivoin, että hän soisi minulle työrauhan. Sehän meni hyvin, ajattelin kun Pete vihdoinkin teki lähtöään.
En pystynyt keskittymään töihin koko päivänä. Puhelin oli vieressäni. Mietin, pitäisikö soittaa avioerojuristille vai yksityisetsivälle. Olin kahdenvaiheilla, mutta päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, maksoi mitä maksoi; Olinhan saattanut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.
Puhelin hälytti. Kolmannen tuuttauksen jälkeen miesääni vastasi. Selitin asiani: Halusin hänen varjostavan miestäni. Pulkkinen, niin kuin hän nimekseen sanoi, oli melko täyteenbuukattu, mutta lupautui kuitenkin ottamaan käsiteltäväkseen myös minun juttuni. Vaadin häntä ottamaan yhteyttä minuun heti kun hän saisi jotakin informaatiota. Lopetin puhelun kostonsuloinen hymy huulillani. Hän tulisi jäämään vielä nalkkiin, ajattelin samalla kun katsahdin kelloon. Äkkiä hymyni hyytyi. Kello olikin jo noin paljon. Rupesin tekemään lähtöä toimistolta.
Kaasuttelin sisareni luokse. Hyvä, hän olikin kotona, ajattelin kun huomasin punaisen Volvon pihalla. Stressaantuneena menin sisälle, jossa sisareni jo odotti minua.
– Oliko raskas työpäivä? hän kysyi.
– No joo, vaikken saanu mitää töitä tehdyksi. Peteki kävi.
– No, mitäs se? kysyi Kirsi hämmästyneenä.
– Ei kummempia. Ihmetteli vaa, et mis olin. Sanoin kyl sille, et minuu on turha oottaa kotii vähää aikaa.
– Koitahan nyt toimii järkevästi, yritti Kirsi vielä niin sanotusti takoa päähäni järkeä.
– Minulla on suunnitelma, sanoin vain.
En lisännyt mitään eikä Kirsikään tosin kysynyt enempää. Annoimme asian olla ja söimme hiljaisuuden vallitessa.
Kun kello oli edennyt puoli yhdeksään ja ruoka oli syöty, tokaisin:
– Taidan tästä lähteä kauppaan.
– Kauppaan!? Tähä aikaa? Mitäs sä siellä? tivasi Kirsi.
– Tupakat on loppu, sanoin samalla kun tein lähtöä.

Autoni odotti minua siinä, mihin olin sen jättänyt. Starttasin ja auto hyrähti käyntiin. Ajoin pitkiä ja pimeitä katuja ja mietin, jos olinkin oikeassa. Mitä tekisin? Miten kostaisin? Se nyt ei ole vielä tämän ajan murhe, ajattelin kun huomasin tutun näköisen, suuren ja keltaisen talon. Taloa ympäröi aita, johon oli ripustettu kyltti, joka varoitti alueella olevista koirista. Sydämeni tuntui olevan kuin tulessa. Tajusin, ettei päämäärääni ollut kuin kaksi korttelia, kaksi lyhyttä korttelinväliä. Huokaisin ja hiljensin vauhtia. Äkkiä mieleeni juolahti älynväläys: ’’Minähän jättäisin autoni korttelin päähän siitä, mihin olin matkalla!’’ Samassa muistin tyhjän aukion; Sinnehän autoni mahtuisi. Oli aivan turhaa lähteä hurisuttelemaan päämäärääni asti; Kiinnijäämisen mahdollisuus olisi muuten melko todennäköinen.
Pysäköin auton. Otin hansikaslokerosta puhelimeni, tupakkani ja kiikarit ja tungin ne laukkuuni. Ennen kuin lähdin jatkamaan kävelypelillä, ajattelin vielä että voisin laittaa havunlehtiä autoni suojaksi. Luovuin ideasta kuitenkin suosiolla, sillä se oli lähinnä naurettava.
Kävelin loppumatkan varmoin askelin. Osasin kulkea kohti päämäärää jopa unissani. Hätkähdin ajatuksistani, kun tunsin jotakin kosteaa nenänpäässäni. Oli alkanut sataa lunta, tajusin siinä samassa kun huomasin katuvalojen loisteessa maahan leijailevat lumihiutaleet. Syksy meni menojaan ja talvi teki tuloaan. Kohta olisikin jo joulu, jonka viettäisin yksin, jos oikein hyvä tuuri kävisi.
Käännyin viimeisestä tiehaarasta. Eteeni oli ilmestynyt vihreä talo, jonka ikkunoista kajasti valo. Taivaalla loistava kuu valaisi synkän ja tumman pihamaan. Huomasin pihassa vieraan auton. Kuunvalossa kirjasin sen rekisterinumeron ylös, ihan vain varmuuden vuoksi. Kaivoin laukustani kiikarit ja etsin sopivan tähystyspaikan - sellaisen, josta minua ei huomattaisi. Kuljin pitkin pihapolkuja kunnes bongasin sopivan ja vuorenvarman paikan talon takaa, jossa oli olohuoneen ikkuna. Ikkunan alla oli pensas, jonka taakse piilouduin. Sitten odotin vain, että näkisin jotakin.
Minuutit kuluivat, ja puolikastuntikin. Ehdin jo melkein lähteä, kunnes huomasin tutun miehen. Hän oli tarttunut johonkin, kietonut käsivartensa jonkun ympärille. Tunsin, kuinka syömäni ruoka aikoi nousta ylös, mutta nielaisin sen. Luulin olevani valmis, mutten ollutkaan. En itkenyt, sillä vain katkeruus ja viha valtasivat sydämeni. Surulle ei jäänyt tilaa. Nyt olin todistanut sen, mitä olin koko ajan kuvitellutkin. Pakokauhu valtasi minut ja pääni sisällä joku huusi vain: ’’Mene pois!’’ Tottelin ja juoksin koko matkan autolleni. Auton häämöttäessä edessäni tunsin, kuinka kylkeäni alkoi pistää ja verenmaku nousi suuhuni. Huohotin ja nousin auton rattiin.
En ajatellut mitään. En edes pystynyt ajattelemaan; Niin sokissa olin. Autoakaan en meinannut saada käyntiin, ja uskalsin hengittää vasta kun kuulin moottorin rauhoittavan hyrinän. Ajoin pitkin aavemaisia katuja takaisin sinne mistä tulinkin aivan kuin sumussa. Minun - tai muidenkin onneksi kadut olivat autioita. Muuten autokolarin riski olisi ollut hälyttävän suuri.
Pikkuhiljaa rauhoituin, kun pääsin kauemmaksi katastrofipaikasta. Halusin vain vetämään sikeitä; itse asiassa loppuviikko pelkkää nukkumista tuntui silloin hyvältä idealta. Omatuntoni herätti minut kuitenkin todellisuuteen - pitihän minun tehdä töitä. Stressitasoni ei ollut vieläkään kuitenkaan täysin laskenut, kun huomasin sisareni talon, joka oli aivan pimeänä. Ei kai Kirsi näin aikaisin ollut mennyt nukkumaan, tai kyllähän hänen minua olisi pitänyt odottaa…, ajattelin pahaa aavistaen.
Ryntäsi sisareni taloon ja toivoin, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Ensimmäisenä menin Kirsin huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta pystyin silti erottamaan kuun luomassa valossa, joka siivilöityi ikkunan verhojen takaa, huonekalujen ääriviivat. Kumarruin Kirsin ylitse ja tarkistin, että hän hengitti. Varmuuden vuoksi tunnustelin vielä pulssin. Saatoin taas hengittää itsekin. Kaikki oli hyvin, toistaiseksi. Helpotus valtasi sisimpäni, ja nukahdin sisareni viereen.

– Katariina? sanoi ääni, joka tunkeutui läpi unen alitajuntaani.
Tajusin sen olevan sisareni ja hetken muistin kaiken. Avasin silmäni. Sisareni katsoi minuun.
– Mitä sä siin teet? kysyi hän ihmetellen.
– Olin vaa huolissani susta ja olin nii väsyny, et nukahdin sun vieree. Siinä kaikki.
– Mikäs hätä mulla olis… Saitkos sä muuten ne tupakat ostettuu?
– Sain kyllä, vastasin vältellen.
En tohtinut katsoa sisartani silmiin, ja sanoin lähteväni kahvinkeittoon. Alakertaan mennessäni Roope tuli vastaan iloisesti häntä heiluen. Hymy nousi huulilleni - niin ilahduttavaa oli vanhan koiraystäväni näkeminen. Otin sen pään käsieni väliin ja katsoin sitä silmiin. Oli elämässä vielä positiivisiakin asioita, ajattelin ja siinä samassa kuulin askeleet portaissa. Sisareni ilmestyi taakseni.
– Missäs se kahvi viipyy?
– Tulossa on, sanoin ja lähdin kohti keittiötä.
Tunsin taas kuinka molemmat: sekä koira että sen omistaja seurasivat vanavedessäni. Mieleeni tuli Seurataan johtajaa -leikki. Ehkä elämäkin oli joskus kuin leikki tai peli. Niin minusta ainakin tuntui, koska olin joutunut siihen elämäntilanteeseen. Mutta miehethän ovat vain miehiä, ja he eivät ajattele ainakaan aivoillaan; Olisihan se minun pitänyt tajuta.
Laitoin kahvin tippumaan. Kahvia odottaessani katsoin itseäni vessan peilistä. Mietin, tarvitsinko kasvojenkohotusta tai jotakin ihmeleikkausta. Otsassa oli kyllä varsin häiritsevä juonne, ajattelin samalla kun vääntelin naamaani. Yhtäkkiä Kirsi ilmestyi taakseni huvittuneena.
– Mitä ihmettä sä teet?
– En kummempia. Ajattelin vain tässä, et mite huonoo kuntoo oon päästäny itteni. Variksetki nauraa mulle. Ei ihmekkää, jos Pete…
– Nyt kyllä lopetat tollasen… Jos Pete ei arvosta sua sellasena, ku oot, nii parempi o vaa unohtaa koko äijä, sanoi sisareni katkerana.
En viitsinyt sanoa mitään. Ajattelin vain, että sisarenikin oli kärsinyt niin paljon elämänsä varrella - ehkä enemmän kuin minä, ja olihan hän nuorempikin. Joten minulla ei ollut mitään syytä valittaa. Halasin häntä ja sisareni ihmetteli reaktiotani. Tunsihan hän minut paremmin kuin kukaan muu, ja hän tiesi myös sen, etten kauheasti hellyydenosoituksia muille jaellut. Siinä samassa tajusin, että keittiöstä ei kuulunut enää kahvin tippumista. Kahvi oli valmista, ja niinpä menimme yhdessä keittiöön juomaan kaipaamamme kahvikupposet.
Kesken kahvinjuonnin puhelimeni päästi ärsyttävän pilipali-äänen. Säikähdin ja katsoin näytöstä, että kuka minua tällä kertaa kaipailisi. Se ei ollut onneksi Pete vaan yksityisetsivä, jolle olin eilen soittanut. Vastasin ja menin olohuoneeseen.
– Minulla olisi tietoa miehestänne, aloitti Pulkkinen.
– Niin no. Tiiän kyl jo asiasta, et kiitoksia vain, sanoin jäätävästi.
– Ai tiiät vai? Sepä mukavaa mut tuskin sä tiiät, kuka se on, vai kuinka? kysyi Pulkkinen.
– No, sitä en oo kyl selvittäny, mut mitäpä mä sil tiedol teen?
– Et kai mitää, mut jos ei tieto kelpaa, nii… sanoi Pulkkinen ja meinasi lopettaa puhelun, mutta sanoin äkkiä:
– Hetkinen… No, ei kai niistä tiedoista mitää haittaakaa oo, sanoin ja yritin peitellä mielenkiintoni.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka Sherlock katkaisi sanomalla:
– Hyvä on. Lähetän tiiot postissa, sillä en tohtis nii arkaluontosta tietoo välittää puhelimes. Sanokaa vaa osotteenne.
Annoin sisareni osoitteen ja lopetin puhelun. Henkäisin syvään, ja siinä samassa huomasin, että sisareni oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän ihmetteli kulmat kurtussa, kuka minulle oli soittanut. Vältellen yritin selittää, ettei kukaan tärkeä. Viimein hän uskoi sen, ja olisin halunnut huokaista helpotuksesta. Enhän olisi voinut kertoa totuutta, muuten sisareni olisi pitänyt minua hulluna ja luultavasti hän olisi passittanut minut mielisairaalaankin. Itsekin aloin epäillä mielenterveyttäni, mikä ei ollut sinänsä ensimmäinen kerta.
Menimme takaisin keittiöön. Kahvini oli ehtinyt jo jäähtyä, joten kaadoin sen viemäriin. Katsoin kahvinkeitintä ja huomasin pannunpohjalla vielä tilkan kahvia. Kaadoin sen kuppiini ja join sen yhdellä kulauksella. Mietin, mitä seuraavaksi, sillä tänään olisi vapaapäivä. Ajattelin kuitenkin mennä vielä toimistolle muutamaksi tunniksi, etten kuolisi tylsyyteen. Minähän yrityksen omistin eikä kellään olisi vastaan sanomista siihen, milloin olisin töissä ja milloin en. Kirsillä oli tosin muutama sana sanottavanaan, sillä hän alkoi vain urputtamaan, miten minun pitäisi vähentää työntekoa; Kaivan kuulemma omaa hautaani. Naurettava ajatus! Kuinka muka työntekoon voisi kuolla? Tuohtuneena lähdin ajamaan toimistolle päin.
Tunsin lämmön sisimmissäni, kun huomasin oman aikaansaannokseni siintävän edessäni. Jos en mitään muuta tältä elämältä ollut saavuttanut, niin uran ainakin, ajattelin voitonriemuisena. Urahan minulle oli ollut aina tärkein. Etsin toimiston avaimen muiden avainten joukosta, ja aukaisin oven. Äkkiä kuulin takaani askelia. Käännyin ympäri ja huomasin kauniin nuoren naisen. Hän hymyili minulle, kun minä taas katsoin häntä pistävästi. Nainen kertoi nimekseen Riina enkä ymmärtänyt, kuinka se minua muka olisi liikuttanut. Luulin, että hän tulisi olemaan asiakkaani, mutta hän kysyikin vain tietä; Hän halusi tietää, missä olisi lähin kampaaja. Yritin neuvoa häntä parhaani mukaan, jotta pääsisin eroon hänestä. Helpottuneena katsoin, kun hän teki lähtöä. Minä taas pinkaisin toimistooni tekemään paperitöitä.
Tällä kertaa pystyin jopa keskittymään. Nyt kun olin ollut erossa muutaman päivän miehestäni, hän alkoi tuntua minulle yhdentekevältä. Ihmettelin vielä, miksen ollut jo soittanut avioerojuristille. Avioeron myötä tulisin kyllä pitämään huolen siitä, etten menettäisi erossa yhtään mitään - en firmaani enkä liioin minulle tärkeää irtaimistoa. Kello kuuden paikkeilla, väsymyksen ilmaannuttua päätin lopettaa työskentelyn siltä erää.

Ulkona satoi lunta. En antanut sen masentaa mieltäni ja kuvittelin kaiken olevan hyvin. Kielsin sisälläni kalvavat pahat aavistukset enkä välittänyt niistä, sillä olin huomannut viime aikoina, ettei intuitioni ollut ollut luottamisen arvoinen. Niinpä ajelin vain sisareni luokse ilman huolen häivää.
Sisareni omakotitalo seisoi taas yksinäisessä ylhäisyydessään sysipimeänä. Sisko oli taas varmaan mennyt hyvin ajoin nukkumaan, ajattelin enkä huolehtinut turhia. Sisimpäni oli hyvin levollinen, ja kävelin rauhallisin askelin kohti melkein kodikseni muodostunutta taloa. Kokeilin oven kahvaa ja ilokseni huomasin sen olevan auki, sillä eihän minulla ollut avainta. Astuin eteiseen ja riisuin kengät ja takkini, jonka laitoin kauniisti henkariin roikkumaan. Menin keittiöön ja ajattelin vielä tehdä jotakin suuhun pantavaa, sillä en ollut muistanut syödä koko päivänä. Hylkäsin ajatuksen kuitenkin saman tien, sillä kuulin olohuoneesta vaikeroivan äänen, joka kutsui minua. Säikähdin ja mitään empimättä ryntäsin olohuoneeseen.
Huoneessa oli pimeää, joten sytytin valot. Ensimmäisenä silmiini pisti keskellä huonetta oleva pöytä. Sillä näin muutaman tyhjän viinipullon sekä pilleripurkkeja. Suustani pääsi järkyttynyt kirkaisu ja menin sisareni vierelle, joka makasi sohvalla. Tarkistin että hän suurin piirtein hengitti, ja suurimmilta järkytykseltäni selvittyäni soitin ambulanssin. Yritin toimia niin kuin minua oli puhelimessa neuvottu. Sitten vain odotin ja rukoilin.
Viimeinkin kuulin sireenien ulvonnan, ja ikkunasta näin kuinka ambulanssi ampaisi pihaan. Menin ambulanssimiehiä vastaan, ja he kantoivat sisareni heti autoon. Vaadin päästä mukaan. Siihen suostuttiin, ja niinpä ambulanssi kaasutti kohti keskussairaalaa pillit vinkuen kyydissään nyt myös sisareni ja minä. En uskaltautunut melkein edes hengittämään koko matkan aikana, ja tunsin vain kuinka kyyneleeni valuivat pitkin poskiani. Pato ei tullut loppuakseen, ja tuntui kuin kyyneleet olivat koko kuluneelta vuodelta. Murruin enkä välittänyt. Sisareni oli ansainnut kyyneleeni.
Pian olimme perillä. Matka ei ollut kestänyt kauaa, vaikka minusta siltä tuntuikin. Ambulanssimiehet kantoivat paareilla makaavan sisareni sairaalan sisätiloihin, jossa vastassa oli melkein lauma lääkäreitä. Minun piti jäädä aulaan odottamaan vastalauseistani huolimatta. Niinpä odotin, koska vaihtoehtoja ei ollut. Levottomana vaeltelin pitkin sairaalan käytäviä, kunnes lääkäri tuli selvittämään tilannetta. Sisarelleni oli tehty vatsahuuhtelu, ja välitöntä hengenvaaraa ei enää ollut. Huokaisin kiitollisena, vaikka lääkäri vielä lisäsi, että sisareni täytyisi vielä olla tarkkailtavana psykiatrisella osastolla. Ymmärsin sen ja tiesin sen olevan vain Kirsin parhaaksi. Pyysin päästä sisareni luo, ja lääkäri ohjasi minut hänen luokseen.
Kirsi makasi pienessä huoneessa. Kaikki seinät olivat valkoisia eikä niillä ollut mitään, ei tauluja eikä liioin julisteitakaan. Sellaisiahan sairaaloiden huoneet tyypillisesti olivat, ajattelin kun vedin alleni tuolin ja istahdin sisareni viereen. Hän oli yksin eikä huoneessa ollut muita potilaita. Kirsi nukkui, ja hän näytti tavallista heiveröisemmältä. Päätin jäädä sisareni luokse koko yöksi, sillä en halunnut hänen olevan yksin, kun hän heräisi. Laitoin pääni Kirsin sängyn reunalle, ja nukahdin heti.
’’Huomenta!’’, kuului jostakin kaukaisuudesta. Avasin silmäni. Näin sairaanhoitajan, joka tarjoili Kirsille aamupalaa. Sisareni ei näyttänyt kovin iloiselta, sillä kaikkihan tiesivät millaisia sapuskoja sairaaloissa tarjottiin. Pyysin hoitajaa poistumaan, ja kohta olimmekin sisareni kanssa kahden. Kysyin heti, mikä oli suistanut siskon niin epätoivoiseen tekoon, mutta en kuullut vastausta, kuten olin arvellutkin. Hän ei ollut halukas puhumaan asiasta enkä sitten udellut siitä sen enempää. Kirsi käski minun lähteä kotiin, tai tarkemmin sanottuna hänen luokseen, ja sanoi pärjäävänsä itsekin. Vastustelin hetken, mutten jaksanut kiistellä sisareni kanssa, joten myönnyin viimein hänen tahtoonsa. Sanoin kuitenkin tulevani pian takaisin. Soitin taksin ja menin odottamaan sitä sairaalan ulkopuolelle.
Olin selvinnyt pelkällä säikähdyksellä, tällä kertaa. Toivoin, etten joutuisi kokemaan vastaavaa enää koskaan.
Kirsin luona minua odotti vielä toinen yllätys. Pulkkisen kirje oli saapunut postissa. Siinä kerrottiin jokainen yksityiskohta Peten naikkosesta. Mietin hetken ennen kuin avasin kuoren, mutta avasin sen kuitenkin, sillä tiesin että se oli tehtävä ennemmin tai myöhemmin. Varmuuden vuoksi olin varannut viereeni viinilasillisen. Tietoja naisesta oli viisi sivua. Kävin ne järjestelmällisesti sivu sivulta. Ensimmäisellä sivulla oli naisen henkilötiedot ja taustat. Hän oli hyvästä perheestä ja hän oli käynyt yliopiston. Hän työskenteli kirjanpitäjänä jossakin yrityksessä. Hän oli puolet Peteä nuorempi, minkä olin melkein arvannutkin. Viimeisellä sivulla oli kuva naisesta, joka näytti etäisesti hyvin tutulta. Yhtäkkiä sain flashbackin ja ymmärsin kaiken.
Olin tavannut sen naisen!

Salaperäinen mies

Säpsähdin. Istuntosalin ovi aukesi. Sen takaa ilmestyi kolme miestä. Paikalla oli jo kaksi poliisia, ja tunnelma kireni vain entisestään. Nostin katseeni lukemastani lehdestä, ja huomasin mustaan pukuun pukeutuneen, hieman kaljuhkon miehen istuvan viereeni. Asianajaja ilmeisesti, tulin ajatelleeksi.
Katselin ympärilleni. Huomasin tupakkakopin ja siinä epäilyttävän näköisen tyypin. Hän veteli piipusta savuja sisäänsä. Samassa huomasin myös poliisien hävinneen jonnekin. Katselin hetken hänen touhujansa mutta en tohtinut katsoa häntä kuitenkaan silmiin. Huone täyttyi oudolla, hieman makeahkolla hajulla. Mietin, mitä se olisi voinut olla, mutta jätin asian sitten siihen...
Äkkiä sama, outo mies istui viereiselle sohvalle. En voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä laitapuolenkulkijaa kohtaan. Ei hän kuitenkaan kauaa istuallaan pysynyt. Hänen mielenkiintonsa siirtyikin seinällä olevaan tauluun. Teos oli tehty harmaista ja valkoisista lankahapsuista, jotka oli sommiteltu symmetrisesti, ehkä hieman geometrisestikin. Aivan kuin transsissa, hän silitteli taidepläsäystä. Katsoin häntä silmät pyöreinä ja ajattelin, että jos joku on minua joskus hulluna pitänyt, hän ei ilmiselvästikään ole törmännyt tähän mieheen.
Seuraava uhri olikin huoneen nurkassa oleva viherkasvi. Sen lehtiä hän silitteli taianomaisesti piittaamatta ympärilläolevista. En jaksanut enää kiinnittää huomiotani häneen. Niinpä nousin ylös ja etsin käsiini haastemiehen.
Marssin hänen työpisteensä luokse ja kysyin, milloin seuraava istunto alkaisi. Hän katsoi minua kysyvästi ja vastasi epäröiden seuraavan istunnon olevan vasta huomenna. Olinkohan erehtynyt päivästä vai kenties vuodesta? ihmettelin itsekseni ja kysyin vielä asiasta.
''Istunto on peruutettu, luulin teidän kuulleen siitä'', sanoi haastemies minulle.
''Jaahas'', totesin samalla kun keräsin kimpsuni ja kampsuni. Olin huojentunut mutta samalla hämmästynyt. Eikö asiaa oltu vieläkään saatu pois päiväjärjestyksestä?

Lähtö

Kun lähden,
jäätkö kaipaamaan minua?
Toivotko minun olevan siellä,
missä ennen oli nauru, ilo ja rakkaus?
Yhtäkkiä ne kaikki ovatkin poissa!
Välitätkö siitä? Suretko? Vai annatko
asian olla vain?

Jorma

''Jorma ei petä,
Jorma ei jätä.''
Muistan sinun niin väittäneen

Pullo käteen, sanoit rakastavas
sitä
Huikka huikan perään
Ja äkkiä kaikki olikin selvää,
tai niin luulit

Yrjö tuli, ja rakkautesi
loppui
Kaikki selvisi ja olit taas
oma itsesi

Turta

En tunne mitään
En tuskaa, rakkautta, en liioin iloakaan
En välitä,
Haluan olla vain yksin

Vailla toista
kuljen yksin
Päivästä päivään
kuukaudesta toiseen
ja vuodesta vuoteen.
Entä sitten?

Enhän välitä.

Sisar

Paha olla, huutaa sisimpäsi
Luulet, ettei kukaan välitä
Totuus on: Minä välitän!

Elämäntuskaa, mitään muuta et
tuntemaan pysty
Kaikki on turhaa, niin väität
Se ei ole niin, tiedän sen

Mustaa, haluat nähdä sen
Leikit kuolemalla, uhmaat elämää
Auttamaan en pysty, voimani
eivät riitä

Olen voimaton
En tiedä, mitä tekisin
Rukoilenko?
Entä jos Jumalaa ei olekaan olemassa?

Hyvästi

Kevät kaunis,
kun saapunut on
Eroon tiemme koittanut on

Menköön rakkaus,
tulkoon ikävä
Mitä enää tehtävissä,
kun hyvästit sanottu on?

Painajainen

Tipuin lattialle. Olin niin unenpöpperössä, etten tajunnut tilanteesta yhtään mitään. Tunsin vain, kuinka vahvat käsivarret tarttuivat ympärilleni ja nostivat minut sänkyyn. Hän tuli makaamaan vierelleni, ja sanoin hänelle, että sammuttaisi kirkkaat valot. Käsky kaikui kuitenkin kuuroille korville, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta sammuttamaan valot aivan itse. Hoipertelin valokatkaisimelle, jolloin huoneeseen tulvi valoa vain sälekaihtimien raoista. Katulamput säihkäisivät silmiäni, ja kömmin takaisin sänkyyn.
Tunsin hänen lämpönsä vierelläni, ja uni teki tuloaan. Yhtäkkiä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Avasin silmäni ja huomasin hänen lämpimän katseensa. Ihmettelin ääneen, ja hän käski minun olla vain hiljaa. Suljin suuni ja yhtäkkiä huomasin, kuinka hän kumartui lähemmäksi ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan, kunnes vetäydyin pois hämmentyneenä ja järkyttyneenä. Hengähdin ja sanoin:
– Meidän ei pitäisi. En voi. Sinähän olet opettajani.
Hän katsoi minua surullisena ja sanoi:
– Kyllähän minä sen tiedän. En minä nyt sen takia sinua suudellut. Kai ymmärrät, etten voi tunteilleni mitään.
Huokasin ahdistuneena, vetäydyin kauemmas ja kuiskasin:
– En voi. En pysty vastaamaan tunteisiisi. Ei siinä muuten mitään.
Hän näytti järkyttyneeltä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan, ja lisäsin:
- Ymmärrän sinua silti. Olenhan itsekin ollut joskus tuossa samassa tilanteessa.
Hän naurahti paskaisesti ja sanoi:
- Tiedän sen. Hän kertoi kaiken.
Katsoin häntä järkyttyneenä, suu auki ja melkein huusin:
- Anteeksi kuinka? Millä oikeudella hän on asiasta sinulle kertonut? Vihaan häntä!
- Älähän nyt. Totta kai hän asioistaan ystävälleen ja kollegalleen on kertonut.
- No niin näyttää kertoneen, vastasin vihaisesti ja menin jääkaapille.
Tartuin vodkapulloon ja vetäisin sen ykösellä alas. Hän katsoi minua sängystä ja yritti vielä antaa minulle valistusta alkoholin liikakäytöstä. En kuunnellut. Tuijotin häntä vain kylmästi, ja lähdin marssien parvekkeelle ja otin tupakkani esiin. Sytytin savukkeen, josta vetelin sauhuja tyynenrauhallisesti. Yhtäkkiä huomasin, kuinka parvekkeen ovi aukeni. Katsoin ovelle, ja huomasin hänen kurkkivan varovasti ovensuulta.
– Mitä nyt taas? kysyin jäätävästi.
– Ei mitään. Tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa.
– Mikäs hätä tässä nyt olisi? Luulitko, että hyppäisin parvekkeelta, vai? kysyin ironisesti piikitellen.
– Enhän minä nyt sellaista, hän vastasi empien.
– No, sepä hyvä. Nyt kaipaisin vain hetken rauhaa. Ole hyvä ja poistu, sanoin hänelle turhankin kohteliaasti.
Hän ei sanonut mitään; Paiskasi vain oven kuuluvasti kiinni, ja minä jäin yksin, aivan yksin ajatusteni kanssa.
Kuulin, kuinka kellon pirinä tunkeutui alitajuntaani. Heräsin. Auringonsäteet tunkeutuivat verkkokalvoilleni, ja nousin sängystä ylös vaivalloisesti. Sydämeni löi ylikierroksilla ja adrenaliini virtasi elimistössäni. En tiennyt, mistä oli kyse enkä tosin välittänytkään. Valmistauduin vain tulevaan koulupäivään.
Saavuin koululle yhdessä ystäväni kanssa. Kävelimme kohti koulurakennusta parkkipaikan halki, ja huomasin tutun näköisen auton: punaisen Nissanin. Suustani pääsi rääkäisy, aivan kuin joku olisi vähintään kuollut. Kaverini katsoi minua säikähteenä, ja ajatteli varmasti minun seonneen lopullisesti. Aloin nauramaan hysteerisesti ja yritin selittää kaverilleni, minkä flashbackin olin saanut. Olin muistanut järkyttävän uneni - sitä, milloin sen olin nähnyt, en kyennyt muistamaan.
Unen tarkoitus vaivasi mieltäni tulevat tunnit, mutta selitin itselleni sen olevan vain uni - vakavasti sitä ei siis tarvinnut ottaa.
En voinut sille kuitenkaan mitään, että suustani pääsi taas kauhistunut huudahdus, kun huomasin hänen kävelevän käytävällä selkä kääntyneenä minuun päin. Ihmiset ympärilläni katsoivat minua kummissaan ja pudistivat päitään. He varmasti varautuivat soittamaan anbulanssimiehille, jotka veisivät minut lähimpään mielisairaalaan.
Menin aivan hysteeriseksi, ja toivoin vajoavani maan alle, kun huomasin hänen tuijotuksensa. Hän oli nimittäin taas saapunut näköpiiriini. Hengitin syvään ja olin niin kuin en olisi huomannut häntä. Juttelin niitä näitä kaverini kanssa kunnes huomasimme, että oli aika kiiruhtaa äidinkielen tunnille.
Rauhoituin vaikka suurin piirtein juoksin kohti äikänluokkaa. En voinut olla ajattelematta, että onneksi tämäkin koulupäivä olisi ohi puolentoistotunnin päästä. Tiesin myös sen, että koko lukioaikani olisi pian vain muisto mielessäni.

Kun rohkeus ei riitä

Kohiseva virta oli edessäni. Sen yli oli päästävä. Tunsin, kuinka sisälläni kuohui. Veri kohisi suonissani ja adrenaliini nousi korkeuksiinsa. Jännitys valtasi sieluni, kun katsoin taivaansineä ja taivaalla vapaana lentäviä taivaanlintuja. Mietin, miten pääsisin vastarannalle. Siellä hän oli - rakkaani, joka odotti minua. Otin askeleen eteenpäin, ja huomasin kuinka sora jalkojeni alta valui Vuokseen.
Ajattelin: Nyt tai ei koskaan. Hitaasti mutta päättäväisesti nousin riippusillalle, joka hipoi melkein vedenpintaa. Tunsin sillan epävakauden; se heittelehti minua puolelta toiselle. Pakokauhu valtasi jokaisen soluni, mutta jatkoin matkaani rohkeasti. Horjahdin, suustani pääsi huudahdus. Pääsin juuri ja juuri tasapainoon, ja jatkoin kävelyäni hiirenhiljaa ja varovasti. Sydämeni pamppaili, käteni hikoilivat ja ajattelin, etten tästä tulisi selviämään hengissä.
Äkkiä huomasin pitkät tikapuut edessäni. Sillan loppupää olikin muuttunut tikapuiksi. Ihmettelin, kuinka se oli mahdollista mutta siinä samassa tajusin, että minun olisi noustava ne ylös, jotta pääsisin tukevalle maaperälle.
Kohotin käteni ylös ja lähdin kiipeämään. Automatisoituna kiipesin ja kiipesin… Ja kiipesin. Puolessavälissä tajusin, kuinka tikapuut näyttivät vain pitenevän. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin ilmestyneet yläpuolelleni. Sieltä hän katsoi minua, kohotti kätensä ja yritti tarttua minuun mutta turhaan. Yritin tarttua häneen, en ylettynyt. Huusin hänelle, etten jaksa enää. En kykenisi nousemaan sinne ylös hänen luokseen. Luovutin ja lähdin laskeutumaan alas, hävinneenä ja alistettuna.
Hän näytti kauhistuneelta. Hän yritti huutaa minulle jotakin, mutten kyennyt kuulemaan mitä. Alla oleva vesi kuohui ja kohisi, ja hänen lauseensa haihtui kuin savuna ilmaan. Niin tein tosin minäkin, ja jatkoin vain riskialtista matkaani kohti rantaa, josta olin alunperinkin lähtenyt.
Nostin jalkani viimeiseen askeleeseen, viimeiseen askeleeseen pois hänen luotaan. Nyt olin menettänyt hänet iäksi, tajusin sillä hetkellä. Huomasin miten suolaiset ja kosteat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Käännyin katsomaan vastarannalle. Hän oli hävinnyt. Itkin hiljaa ja mietin, etten voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Hiljaa kuiskasin vielä sanat: Rakastan sinua, anna anteeksi. Sanat hävisivät tuuleen ja kaikuivat vain kuuroille korville.

Novelli: Pala menneisyyttä

Pala menneisyydestä

Tyylikäs, keski-ikäinen nainen vetäisi viimeiset savunsa Vogue-tupakastaan ja heitti sen maahan. Hän sammutti maassa savuavan syöpäkääryleen kiivaasti piikkariensa koroilla, ja nousi hänen vieressään olevaan taksiin kuskin paikalle. Kun hän oli noussut autoonsa, teki hän nopean vilkaisun peruutuspeiliin. Hyvältä näyttää, ajatteli hän itsevarma hymy huulillaan samalla kun lisäsi punaa poskipäilleen. Hän oli niin lumoutunut näkemästään, ettei huomannut auton luokse saapuvaa tummaa miestä.

Mies koputti kiireisesti auton ikkunaa, ja nainen putosi maan pinnalle. Nainen katsahti äänen suuntaan ja hän huomasi iäkkään, lieriöhattuun sekä pitkään, mustaan puuvillatakkiin sonnustautuneen pienehkön miehen. Kun nainen oli huomannut vanhuksen, viittoi hän tätä astumaan sisälle.

Mies avasi kiireisesti taksin oven, ja astui vaivalloisen näköisesti autoon. Nainen katsahti mieheen ja väänsi tekohymyn kauniille mutta kylmille kasvoilleen.

– Päivää, tokaisi­ hän ylipirteästi seuraavalle asiakkaalleen, ja loi tähän jäätävän katseen, joka voisi jäädyttää vaikka Saatanan.

– Päivää päivää, vastasi vanha mies ääni väristen ja kädet täristen.

Hän näytti hieman vaivaantuneelta ja vältteli naisen katsetta. Hän kohensi asentoaan ja sanoi minne ajetaan:

– Imatrankoskelle kiitos, mies sanoi tympeänä samalla kun nainen starttasi auton.

– Selvä, tokaisi nainen tähän suunnistaen auton kohti määränpäätä samalla kun hän vaihtoi aggressiivisesti musiikkia iskelmästä rockiin. Tällä välin kyydissä oleva matkustaja yritti kuumeisesti keksiä jotakin jäänmurtavaa lohkaisua. Mies kuitenkin päätti mennä suoraan asiaan:

– Näytätte jotenkin tutulta. Olemmekohan tavanneet joskus aikaisemmin? kysyi mies naiselta kiinnostuksensävy äänessään.

– Tuskinpa vain. Mistä me muka tuntisimme? nainen ihmetteli puoliääneen, ja katsahti mieheen kulmat kurtussa ajatellen, että mies on varmasti sekaisin tai hullu vähintään.

– No, onko nimesi Marika Lindberg? jatkoi mies kaikkitietäväisesti kasvoillaan kysyvä ilme.

Seurasi hetken hiljaisuus, ja Marika yritti peittää ällistyneisyytensä. Hän mietti hetken, nielaisi ja myöntyi vastahakoisesti.

– On kyllä, mutta en muista teitä. Joten jos ystävällisesti voisitte hieman valaista asiaa…, Marika sanoi rauhallisen kylmästi kasvoillaan miltei kiihtynyt ilme.

– Itse asiassa olen Mauri, Petrin isä, lausahti mies ja otti henkeä niin kuin happi olisi ollut loppumassa.

Mies näytti ahdistuneelta paljastuksensa jälkeen. Marika katsoi Mauriin yllättymättä, silmät täynnä välinpitämättömyyttä.

– No, sepä mukavaa. Kerro terveisiä, totesi Marika vain, ironian häivä äänessään.

– Poikani on kuolemansairas, sanoi Mauri vakavana ja kyyneleet silmissään.

Hän kaivoi nenäliinaa taskustaan ja vaikeroi hiljaa, mikä ei Marikaa paljon hetkauttanut.

– Näytänkö minä tosiaankin siltä, että välitän? Petri on varmaan maksansa ihan itse poksauttanut…!? tiuskahti Marika ääni vihaa ja katkeruutta täynnä.

– Oikeastaan Petrillä on lihasrappeutuma, joka voi olla periytyvää. Ajattelin vain ilmoittaa; Onhan teillä yhteinen tytärkin, sanoi Mauri anteeksipyydellen säikähtäneenä Marikan reaktiosta.

– Aha, no onhan siihen elämäntavatkin voinut vaikuttaa. Äijä on luultavasti maannut päivät pitkät sohvalla ja kitannut kaljaa, jolloin liikunta on jäänyt vähäisemmälle. Vähemmästäkin siinä lihakset rappeutuu…, vuodatti Marika kiihtyneellä ja sarkastisella äänensävyllä.

Marika ei voinut sietää alkoholia, vaikka sillä hetkellä hänen mielessään käväisi ajatus, että kohta tässä ollaan ryypyn tarpeessa itse kukin.

– Ei se nyt aivan noin ole. Petri on ollut menestynyt liikemies ja hän on aina nauttinut alkoholia kohtuudella, selitti Mauri poikaansa puolustellen.

– Se ei minua kiinnosta kyllä pätkän vertaa ellet ole sattunut huomaamaan. Se mies on minulle yhdentekevä, ja olen jatkanut elämääni. Hän on historiaa, tiuskaisi Marika hampaittensa välistä.

Auton ilmapiiri kireni kirenemistään, mutta Mauri jatkoi rauhoittavalla ja sovittelevalla äänensävyllä:

– Ymmärrän sen. Mutta toivoisin, että tulisit tapaamaan Petriä Lappeenrannan keskussairaalaan ihan vain tyttärenne takia. Etkö ole halukas selvittämään sitä, että millä todennäköisyydellä lapsellasi on tämä sairaus?

– Totta. Kai se on sitten pakko raahautua sinne sairaitten joukkoon. Petrin on kuitenkin turha odottaa kukkia tai mitään muutakaan minulta. Tulen vain ja ainoastaan keskustelemaan lääkärin kanssa, ja se siitä.

Marika joutui nielemään ylpeytensä, vaikkakin vastahakoisesti. Sisimmissään hän kihisi raivosta; hän kun kuvitteli, ettei hänen tarvitsisi törmätä siihen mieheen enää koskaan. Voi mikä onni, ajatteli Marika samalla kun käänsi auton rattia. Määränpää oli saavutettu, ja Marika pysäytti auton Rosson pihaan.

– Milloin ajattelit mennä käymään sairaalalla? uskalsi Mauri vielä kysäistä.

– Huomenna luultavasti, jos aikataulu antaa myöten. Saapahan homman hoidettua nopeasti alta pois.

Keskustelu oli päättynyt. Molemmat heistä nousivat autosta, ja Marika sytytti savukkeen. Mauri toivotti vielä hyvää päivänjatkoa, mihin Marika ei vaivautunut edes vastaamaan. Hän oli kuin myrskynmerkki. Tämä tästä kaikesta vielä puuttuikin, ajatteli Marika, joka katseli Maurin tassuttamista kohti Rosson pääovia.

Tupakasta oli jäljellä enää vain tumppi. Hän heitti sen maahan ja ajatteli, että senkin tyhmyyden voisi lopettaa. Mutta vielä ei ole sen aika, ehkä se on sitten joskus.

Marika avasi mustan Skodansa kuskinpuoleisen oven, johon auringonsäteet maalailivat vihreän sävyjä, ja hyppäsi autoon. Samalla hetkellä hän julisti tämän työpäivän päättyneeksi ja kaasutti kotiin.

Kun hän oli saapunut kotiinsa, Marika ryntäsi talonsa suurien huoneiden läpi suoraan olohuoneeseen. Huone oli avara ja siinä oli kaksi ikkunaa, joista näkyi kaunis ja hyvinhoidettu puutarha. Seinillä oli usea modernintaiteen teos, jotka antoivat huoneeseen mysteerisen ja hieman kaoottisen tunnelman. Kodikas huone kuitenkin oli - niin kodikas, että Marika nukahti heti huoneen leveälle sohvalle.

Kun Marika heräsi, katsahti hän vastapuoleisella seinällä olevaa kelloa. Se näytti puoli seitsemää. Yhtäkkiä hän muisti päivän tapahtumat ja kirosi ääneen. Loppuiltaa en kyllä selvinpäin vietä, hän ajatteli uhmaten koko arvomaailmaansa. Niinpä Marika meni huoneen viinikaapille ja otti sieltä pullollisen Merlottia. Pullosta hän kaatoi täyteläisen punaista nestettä viinilasiin, jota hän alkoi juoda lasillisen toisensa perään sammumispisteeseen asti.

Seuraavana aamuna Marika heräsi siihen, kun huoneeseen tulvi valoa ikkunaverhojen välistä. Hän voihkaisi kivusta, sillä hänen päänsä tuntui siltä kuin sitä olisi vasaralla lyöty sekä hänen ruumiinsa tuntui raskaalta, aivan kuin hän olisi jäänyt katujyrän alle. Marika nousi sohvalta ja katsoi kelloa, joka näytti puoli kahdeksaa. Onneksi tänään on vapaapäivä, ajatteli hän. Marika näytti jo melkein innostuneelta ajatuksesta kunnes hän muisti, mitä muuta olisi luvassa.

– Voi helvetti, Marika kirosi ääneen ja ajatteli vielä, että onneksi Pauli oli kaverinsa luona eikä hänen ollut tarvinnut katsoa äitinsä tissuttelua.

Marika meni keittiöön, keitti vahvaa kahvia ja valmisti itselleen aamupalaa.

Kun kahvi oli tippumassa, meni Marika aamutupakalle, ja päätti hän samalla soittaa pojalleen, jolle hän kertoi päivänsä tulevat tapahtumat ilman sen kummempia selittelyjä.

Puhelun soitettuaan ja tupakan poltettuaan, meni Marika takaisin sisälle. Hän kaatoi itselleen kahvia ja joi kahviaan hörppimällä. Kun hän oli kahvinsa juonut, oli kaunistautumisen aika: Hän meni suihkuun, vaihtoi vaatteensa mustaan tyylikkääseen hameeseen sekä jakkuun, ja levitti päivämeikkinsä kasvoilleen. Vaaleat hiuksensa hän laittoi yksinkertaiselle mutta tyylikkäälle nutturalle. Loppusilauksena oli tumman punan lisäys huulille, ja näin hän oli valmis lähtemään.

Marika pinkaisi ulos, lukitsi talonsa oven ja kipsutti korkokengillänsä autonsa luokse. Hän nousi autoon ja kaivoi tupakkansa laukkunsa pimennosta. Hän sytytti savukkeen ja imaisi hermosauhut. Hän katsoi, kuinka savu kiemurteli autossa spiraaleja muodostaen lopulta ulos ikkunasta haihtuen.

Marika heitti jäljelle jääneen tumpin ikkunasta ulos, ja käynnisti auton. Nyt olisi puolentunnin piinaava ajomatka edessä.

Hän kiersi lähion pikkukujat ja kuuli auton sisälle asti naapureidensa herskyvät naurut. Hän vilkaisi äänien suuntaan ja huomasi pienten lasten leikkivän vanhempiensa kanssa. Idylli perhe, hän ajatteli ja jatkoi ajamistaan kohti Mansikkalaa.

Talot muuttuivat, maisemat vaihtuivat ja kohta keskusta ilmestyikin näköpiiriin. Marika ryhmittyi Lappeenrannan suuntaan menevän kaistan puolelle, ja toivoi sydän takoen, ettei punainen vaihtuisi vihreäksi koskaan. Samassa hänen toiveensa kuitenkin murskaantui, ja todellisuus paiskautui vasten hänen kasvojaan.

Koska muita vaihtoehtoja ei ollut, Marika joutui kohdistamaan suuntaansa kohti Lappeenrantaa, jossa hän joutuisi kohtaamaan menneisyytensä demonit. Siitä huolimatta Marika näytti tyynen rauhalliselta, vaikka sisältäpäin hän kiehui.

Pitkä tie näytti ulottuvan Timbuktuun asti. Marika huomasi vain vastaantulevat - ja ohiajavat autot sekä laajat metsäalueet, muuten hän oli kuin unessa eikä hän tiedostanut mistään mitään. Matka oli kuin suoraan pedon kitaan.

Minuutit kuluivat ja auton tuhkakuppi oli täyttymispisteessä. Marika ajatteli jo kääntyvänsä takaisin, kun hän huomasi sairaalan suunnalle osoittavan kyltin. Ei, parempi se on vain kohdattava asia kasvotusten, kerta tänne asti on päädytty, ajatteli Marika tuohtuneena.

Marika henkäisi syvään, kun hän huomasi sairaalan edessään. Rakennus oli suuri ja siitä oikein huokui pelon tunne. Mutta Marikahan ei pelännyt mitään; niin hän ainakin tahtoi itselleen ja muille vakuuttaa.

Marika etsi autolleen parkkiruudun mahdollisimman syrjäiseltä paikalta ja pysäköi sen siihen. Hän tarkisti peilistä ulkonäkönsä, lisäsi hieman punaa huulilleen ja oli taas tyytyväinen näkemäänsä. Tätä naista on turha yrittää lannistaa, sanoi hän peilikuvalleen.

Poltettuaan taas vaihteeksi yhden savukkeen, uskaltautui hän lähtemään kohti pelottavaa ja suurta rakennusta. Kun Marika astui sisälle sairaalaan, vastaan leyhähti kuoleman ja ahdistuksen haju. Siitä välittämättä Marika käveli itsevarmasti korot kopisten kohti vastaanottotiskiä. Luukulla hän huomasi nuoren ja pirtsakan, melko tavanomaisen näköisen sairaanhoitajan, joka kysyi heti Marikalta:

– Hei. Kuinka voin auttaa?

– Heipä hei. Haluaisin keskustella Petri Laaksosen lääkärin kanssa. Jospa te voisitte ohjata minut hänen luokseen? ehdotti Marika kylmällä ja tylyllä äänensävyllä.

– Voin kyllä, mutta mitähän asianne mahtaa koskea? ihmetteli vastaanottoapulainen.

– Asia on henkilökohtainen eikä se teille kuulu, tiuskaisi Marika.

– Aivan mutta asia on nyt näin…, yritti vastaanottoapulainen sanoa, mutta Marika keskeytti hänet ääntään korottaen:

– Vaadin saada tavata tämän lääkärin nyt heti! Mistäköhän hyvästä teillekin palkka maksetaan?

Yhtäkkiä Marika kuuli takantaan miesäänen, joka kysyi:

– Onko täällä jokin ongelma?

Marika kääntyi. Hän huomasi katsovansa sinisiin silmiin, jotka omistivat erittäin komea ja tumma lääkäri. Hetken järkytykseltään selvittyään, Marika kokosi itsensä ja sanoi itsevarmalla äänellä:

– Ei, täällä ei olisi mitään ongelmaa, ellei tämä nuori neiti tässä hankkisi sellaisia. Minä halusin tavata vain Petri Laaksosen lääkärin.

Marika hymyili ja mieslääkäri katsoi häntä kulmiensa alta sekä tokaisi:

– No, se olen minä. Mitenköhän te mahdatte liittyä tähän mieheen?

– Se on pitkä juttu, mutta jos voisimme keskustella kahden kesken jossakin rauhallisemmassa paikassa? kysyi Marika ja katsoi miestä pieni tuike silmissään.

– Kyllä se sopii, lääkäri sanoi häkeltyneenä, ja ehkä hieman otettuna saamastaan huomiosta.

– Tätä tietä, mies vielä lisäsi, ja Marika lähti seuraamaan häntä.

Huoneeseen saavuttuaan lääkäri kehotti Marikaa istuutumaan. Hän teki niin kuin käskettiin ja istuutui lähimmälle tuolille ryhdikkäästi hamettaan oikoen.

– Mikäs rouvan nimi on ja mitäköhän asianne koskee? tiedusteli lääkäri.

– Ai te olette mies, joka menee suoraan asiaan, Marika totesi huvittuneena ja jatkoi:

– En tosiaankaan ole mikään rouva. Nimeni on Marika Lindberg ja asiani koskee Laaksosen sairautta. Hänellähän on lihasrappeumatauti.

– Aivan niin. Mutta miten tämä sairaus teihin vaikuttaa ja kuinka tunnette herra Laaksosen? kysyi lääkäri.

– Petrillä ja minulla on yhteinen tytär, 25-vuotias. Muuta yhteistä meillä ei enää olekaan. Haluaisin nyt vain tietää, että millä todennäköisyydellä sairaus on periytynyt tyttärelleni? Tehän olette alan asiantuntija, joten ehkä voisitte sanoa asiasta jotakin.

– Niin no, hyvin imartelevasti sanottu… Mutta tyttäreltäsi pitäisi ottaa muutamia kokeita, joiden avulla asia ehkä voidaan tutkia. Tosin sairauden toteaminen voi olla vaikeaa, ellei se ole jo puhjennut, vastasi lääkäri varovasti mutta asiantuntevasti.

Marika katsoi lääkäriä, joka näytti empaattiselta. Hän tunsi, kuinka heidän välillään väreili ja huoneen ilmapiiri oli muutenkin sähköinen. Marika nousi kuitenkin tuoliltaan, oikoi hamettaan ja kiitti lääkäriä informaatiosta. Lääkäri kysyi kuitenkin vielä:

– Ettekö aio käydä tapaamassa entistä miestänne?

– Hän ei ole mikään entinen mies enkä tosiaankaan ajatellut käydä häntä tapaamassa, vastasi Marika tuimasti ja lisäsi vielä:

– Emme olleet naimisissa.

Lääkäri katsoi Marikaa kummissaan ja sanoi:

– Niin mutta kaikesta huolimatta, eikö olisi ystävällistä käydä tervehtimässä häntä? Ette te oikeasti voi olla noin kylmä ihminen. Mitä ikinä välillänne onkaan tapahtunut, kannattaisi unohtaa se viimeistään nyt, kun toinen osapuoli tekee kuolemaa.

– Ehkä minä sitten voisin uhrautua, kerran kun noin nätisti pyydätte. Mutta haluaisin teidän tutkivan tyttäreni voinnin, sanoi Marika.

Hänen oli vaikea vastustaa salaperäisen miehen vetovoimaa, joten hän hetken mielijohteesta kysyi vielä:

– Ehkä voisimme keskustella asiasta lisää lounaan parissa?

Miehen oli vaikea peitellä häkeltyneisyyttään. Kysymys tuli aivan yllättäen ja vielä oudossa tilanteessa; Nainen pyysi häntä lounaalle, kun hänen tyttärensä isä teki kuolemaa. Totuus kuitenkin oli, että myös lääkäri tunsi sähköä heidän välillään, joten hän ei voinut muuta kuin vastata:

– Kyllähän se käy, mies sanoi yllättyneenä ja antoi Marikalle vielä numeronsa.

– Sairaanhoitaja vie teidät Laaksosen luo, lisäsi lääkäri Marikan tehdessä lähtöä.

Marika hymyili vielä miehelle ja sanoi ymmärtäneensä, minkä jälkeen hän käveli ovelle. Oven luona Marika kuitenkin kääntyi ympäri, katsoi miestä ja totesi:

– En muuten kuullut nimeänne.

– Se on Miika Korhonen, vastasi lääkäri.

– Selvä, sanoi Marika ja lähti sulkien oven perässään.

Sairaalan aulaan päästyään Marika henkäisi syvään ja hän tunsi vielä, kuinka

hänen sydämensä pamppaili. Hän kopisteli koroillaan takaisin vastaanottotiskille, jossa oli vielä sama työntekijä. Vastaanottoapulainen katsoi Marikaa kylmästi ja kysyi:

– Mitäköhän tällä kertaa?

– Haluaisin tavata Petri Laaksosen. Missäköhän hänen huoneensa on?

– Se on toisella puolella sairaalaa. Minä voin lähteä näyttämään oikean tien, sanoi sairaanhoitaja välinpitämättömästi.

– Sepä oikein mukavaa, sanoi Marika ylipirteästi ja virnisti.

Kaiken maailman hiirulaisia sitä saakin tässä maailmassa kestää, ajatteli Marika ja lähti seuraamaan sairaanhoitajaa. Marika tipahti ajatuksistaan, kun sairaanhoitaja osoitti oikeaa huonetta ja sanoi:

– Tässä se on.

– Oi, niinkö? Kiitoksia paljon, sanoi Marika, ja niin hän jäi yksin pelottavan oven luokse.

Hetken tuumittuaan Marika selvitteli kurkkuaan ja päätti tarttua härkää sarvista. Hän hivutti kätensä oven salvalle ja käänsi sitä varovasti alaspäin. Kun hän vetäisi oven auki, sen takana näkyi valkoinen, steriili huone, jossa oli kaksi ikkunaa sälekaihtimilla. Huoneeseen tulvi hieman valoa sälekaihtimien raoista, mutta muuten huoneessa oli miltei säkkipimeää. Nurkassa Marika erotti heiveröisen, vaaleatukkaisen miehen makaavan sängyllä. Se oli Petri eikä hän näyttänyt muuttuneen yhtään. Petrin vieressä Marika huomasi miehen, jonka hän oli eilen tavannut. Mies oli taas tavattoman surullisen näköinen, ja Marika melkein tunsi empatiaa häntä kohtaan.

Kumpikaan miehistä ei ollut huomannut Marikaa, joten hän rykäisi. Nyt hän tunsi, kuinka kaksi silmäparia tuijotti suoraan häneen. Perhoset lentelivät hänen vatsassaan ja hän mietti, mitä sanottavaa hänellä voisi olla tuolle miehelle, jota ei ollut tavannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja aloitti:

– Hei Petri.

– Hei. Marikako se siinä? kysyi Petri silmiään siristäen.

– Kyllä. Minähän se tässä. Alkoiko omatuntosi kolkuttamaan, kun näit minut? kysyi Marika jäätävällä äänellä.

– Voisimmekohan mahdollisesti haudata sotakirveet? Petri kysyi ja kohensi asentoaan.

– Ai nyt sitten anot anteeksiantoa kaikkien näiden vuosien jälkeen? Etkö tosiaankaan ajatellut yhtikäs mitään, kun jätit minut yksin tyttäremme kanssa? tivasi Marika.

Petri näytti hämmästyneeltä eikä edes yrittänyt peitellä sitä. Hänen isänsä rykäisi nurkkatuolissa ja sanoi Marikalle:

– Syy ei ole lainkaan Petrin. Minä olen se, joka pakotti hänet lähtemään ulkomaille opiskelemaan. Minusta te olitte vielä niin nuoria perheen perustamiseen…

Marika hölmistyi tunnustuksesta ja meni melkein sanattomaksi. Tätä puolta asiasta hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Mauri kuitenkin jatkoi:

– Minusta vihanne ja katkeruutenne on aiheetonta. Koittaisitte nyt antaa anteeksi, meille molemmille.

– Ai että anteeksi tässä pitäisi antaa? Mitäköhän varten minun se pitäisi tehdä? kysyi Marika piikitellen.

– Ajatelkaa tytärtänne. Hän ei varmasti tahdo äitinsä vihaavan hänen isäänsä, varsinkaan sitten kun… Tiedättehän, sanoi Mauri ja katsoi varovasti poikaansa, joka oli pelkkänä korvana.

– Mielestäni tämä keskustelu ei etene nyt yhtikäs mihinkään suuntaan, sanoi Marika ja istuutui Petrin sängyn viereiselle tuolille ja jatkoi:

– Kai teidän temppunne on sitten anteeksiannettava, ettei tässä kulu koko päivää. Tämä huone ahdistaa minua.

Marika katsoi Petriä silmiin ja lisäsi vielä:

– Annan sinulle ja isällesi anteeksi. Ethän sinä voinut sille mitään, että isäsi pakotti sinut lähtemään. Eikä isäsi voinut mitään sille, että hän oli niin ahdasmielinen ja kuvitteli, ettemme me pystyisi kasvattamaan lasta yhdessä.

Petri katsoi Marikaa hämmästyneenä ja sanoi:

– Tarkoititkohan tuota todella?

– Totta kai tarkoitin, vastasi Marika ja heitti ilmaan vielä retorisen kysymyksen:

– Miksen olisi tarkoittanut?

Nyt Marika nousi tyynen rauhallisesti tuolilta, jätti hyvästit ja lähti ovelle. Vielä hän kuitenkin kääntyi sanomaan Petrille:

– Vaikka välillä vihasinkin sinua hyvin paljon, en kuitenkaan olisi halunnut nähdä sinua siinä.

Hän avasi oven ja sulki sen jälkeensä. Marika pyyhkäisi kädellään yhden silmäkulmastaan valuvan kyyneleen, jota kukaan ei ollut huomannut. Se siitä, ajatteli Marika, ja hän ehti melkein huokaista helpotuksesta kunnes huomasi samaisen oven aukenevan hiljaa. Sen takaa paljastui Mauri.

– Mitä nyt vielä? kysyi Marika tuskaisella äänellä.

– Jos sinulle vain käy, haluaisin pitää yhteyttä lapsenlapseeni. Olen kuullut hänen olevan lahjakas viulisti.

– Kyllähän Liisa viulua osaa soittaa, ja minun puolestani saat pitää yhteyttä häneen. Eri asia kuitenkin on, haluaako hän nähdä sinua saatikka pitää yhteyttä sinuun.

– Sehän mukavaa. Minähän voisin rahoittaa tyttäresi musiikkiopinnot, ehdotti Mauri.

– Sekään ei ole minun päätettävissäni. Kysy Liisalta, mitä mieltä hän on asiasta. Täysi-ikäinen ihminen päättää asioistaan aivan itse, totesi Marika Maurin ehdotukseen varmana siitä, ettei hänen tyttärensä tulisi olemaan kovin iloinen, kun hänen isoisänsä palaisi kuvioihin; Olihan Liisa perinyt hänen temperamenttinsa.

– Mutta jos teillä ei ollut muuta, minä tästä lähdenkin, sanoi Marika.

Hän oli viipynyt sairaalassa jo aivan liian kauan ja oli onnellinen siitä, että koko se fiasko oli vihdoinkin selvitetty. Nyt Marikan ei tarvinnut miettiä menneitä ja hän oli vihdoinkin vapautunut kaikesta vihasta ja katkeruudesta. Marika tunsi itsensä kevyeksi, ja hän tunsi miten suuri kivi oli pudonnut hänen sydämeltään. Hän poistui sairaalasta kuin lentäen, ja hänen elämänsä tuntui vihdoinkin järjestyneen. Ehkä tässä oli myös alku orastavalle romanssille, ajatteli Marika ja hymyili kuin onnensa kukkuloilla.