Katkeruuden säväyttämä

Tuijotin eteeni enkä tajunnut maailmanmenosta mitään. Olin luovuttanut. En jaksanut enää sisälläni tuntemaa vihaa tai kostonhalua. Rakkaudesta ei ainakaan ollut mitään jäljellä. Hän tuhosi minut. Hän teki minut tällaiseksi; vihaiseksi ja kyyniseksi.
Yhtäkkiä huomasin hänet ihmisten joukossa. Kuinkas sattuikaan. Hän katsoi minuun aivan normaalisti mutta loin häneen katseen, joka voisi tappaa. Hän hätkähti ja laskeutui rappuset alas nopeasti enää vilkaisemattakaan minuun. Hyvä vain, lähteköön karkuun - senhän hän osasi. Mutta minähän en välitä enkä välittäisi.
Huomasin kuitenkin, että silmäni olivat kostuneet. Pyyhin kyyneleet nopeasti pois ja niin ne olivat tiessään. Tarkistin äkkiä taskupeilistäni meikkini; en halunnut hänen sitä sotkevan. Menköön vain sen ihanan perheensä luokse! Toivottavasti en näekään häntä enää koskaan!
Kokosin itseni. Loin kasvoilleni hymyn ja lähdin tunnille. Keskityin opetukseen ja hautasin hänet mieleni syvimpiin koukeroihin. Äidinkielenopettaja, minulle hyvin tärkeä henkilö, katsoi minua välillä kummeksuen. Hän varmasti ihmetteli, miksi näytin niin vihaiselta - koko olemukseni kuohui pelkkää vihaa. Hänen edessään olin kerran murtunutkin, mikä oli epätavallista jopa minulta. Olin kirjoittanut esseen arvista, lähinnä henkisistä. Minullahan niitä arpia oli, monen ihmisen aiheuttamia. Kun opettaja antoi palautetta esseestä, kysyi hän samalla, että onko minulla nyt kaikki hyvin. Olin tietysti vastannut myöntävästi. Enhän minä nyt enää itselleni pahaa halunnut tehdä. Sitä paitsi kuka hullu nyt myöntäisi opettajalle, jos ja kun kaikki menee päin helvettiä?
Elämäni oli ollut raskasta. Ja olin onnellinen, että kaikki se oli takanapäin - melkein. Onhan elämäni nyt paljon tasapainoisempaa, ja kaikki koetut asiat ovat tehneet minusta niin paljon vahvemman. Joitakin asioita en vain pystynyt antamaan anteeksi enkä pysty. Olen niin katkera ja vihainen menneisyydelle - ja hänelle. Rakastin häntä kaikesta huolimatta ja tyhmänä menin vielä tunnustamaan tunteeni hänelle. Ja hän pystyi vain sanomaan, kuinka imarreltu hän on. No, voi hellanlettas!
Sen jälkeen elämäni valo hukkui. Ja opin karun totuuden, ettei hän välittänyt minusta eikä siitä, miten oikeasti kärsin.
Hän siis kärsiköön seuraavaksi! En tiedä, miten tai miksi, mutta hän saa tuntea kaiken sen omissa nahoissaan. Joku päivä hän saa vielä katsoa sitä, kuinka minä paistattelen valokeiloissa ja hän ei ole mitään, ainakaan minulle. Toisin sanoen hän on näkymätön, Mr. Nobody. Olen noussut omille jaloilleni enkä enää tarvitse häntä.
Ihmettelin, kuinka pystyin keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti: opetukseen sekä myös omien ongelmieni setvimiseen. No, minähän olen monitoiminainen. Tulevaisuudella on minulle vielä paljon annettavaa ja minulla on vaihtoehtoja - pitäisi vain löytää se oikea tie.
Opettaja antoi läksyt. Tehtävänä oli kirjoittaa aine intohimosta johonkin asiaan. Mietin kumman valitsisin omaksi intohimokseni: musiikin vai kirjoittamisen vai kenties molemmat. Hymyilin hätäisesti äidinkielenopettajalle ennen kuin lähdin omille teilleni. Seuraavana olisikin kahden tunnin hyppytunti, ajattelin ja lähdin koulun aulaan. Korjasin meikkini, minkä jälkeen juttelin muutaman sanan Pertin, musiikinopettajan kanssa. Hän halusi tietää, kuinka kirjoitukset olivat sujuneet. Yksisanaisesti ja innottomasti vastailin hänen kysymyksiinsä ja toivoin, että hän menisi jo.
Mieleni muuttui äkkiä, kun näin Askon. Hän katsoi suoraan minuun. Siinä samassa toivoin, ettei Pertti menisi minnekään. Hän oli kuitenkin mennyt jo. Huomasin, kuinka Asko lähti rientämään minua kohti. Keskityin olevinaan kirjan lukemiseen, mutta se ei auttanut. Hän halusi silti keskustella kanssani.
– Juttelin äsken tuossa Liisan kanssa.
– Jaa. Mites se minua pitäisi liikuttaa? sanoin hieman katkerasti.
– Se sano, ettet oikein ollu oma ittes äidinkielentunnilla.
– Jumalauta äijä! Minun olemiseni eikä mitkään muutkaan asiat ei kyllä sulle kuulu, joten häipysit nyt vaan! Mulla ei ole mitään tarvetta jutella sun kanssa enkä haluu ees nähä sua.
Asko ei uskonut niin kuin ei tavallisestikaan. Joten minä toimin hänen puolestaan ja lähdin ensin sanomatta enää sanaakaan. Poltin kolme tupakkaa putkeen ja ajattelin, että ketä tästäkin harrastuksesta saa taas syyttää. Hän ja menneisyydessäni tekemäni asiat nivoutuvat aika hyvin yhteen. Miksi aloin polttamaan, juomaan ja väärinkäyttämään lääkkeitä? Ja miksi masennuin? Ketä saan syyttää tästä kaikesta? Häntä tietysti.
Tilasin kahvin kantapaikastani, joka oli aivan koulun lähellä. Kahvin juonnin ohessa mietin, kuinka olin selviytynyt siitä kaikesta. Enhän minä nyt aivan kokonaan ollut pystynyt unohtamaan, mutta en ainakaan ollut enää masentunut. Olin elinvoimaisempi - olin kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut olla. No, en ollut lopettanut tupakan polttoa enkä nyt varsinaisesti ollut absolutistiksikaan ryhtynyt, mutta ne nyt olivatkin sivuseikkoja.
Kova pamaus käänsi pääni. Ovella seisoi paras ystäväni, Eveliina. Hän vilkutti minulle, ja niinpä pyysin häntä luokseni.
– Mites sie tänne osasit tulla? kysäisin.
– Alkoi vaan tekee kahvia mieli. En mä nyt aatellu, että säkin olisit täällä.
– No, olen kuitenkin. Mutta tyydyn tällä kertaa kahvinjuontiin, vaikka tekis vahvemipiakin mieli, lausahdin samalla kun katsoin kahvikuppiini.
– Mikäs sulla nyt on? Eveliina kysyi kulmat kurtussa.
– Ei kummempia. Ottaa vaa se yks päähän. Se sitten ei usko millää…
– Ai Asko vai? Mitä se nyt on tehny?
– Äikänopettaja oli kuulemma jutellu sille enkä mä kuulemma ollu oma itteni äikäntunnilla. Kai nyt ihminen saa näyttää välillä hieman vihaselta? Ja Asko sitten ilmeisesti kuvitteli, ettei mulla oo kaikki hyvin. Totta kai maailma pyörii sen äijän ympärillä. Niinhän se luulee. Se ei sitten muutu ikinä!
– Miten se nyt sitä yhtäkkiä liikuttaa, et meneeks sulla hyvin vai huonosti? Ei sitä se näyttäny vuos sitten hirveesti hetkauttavan, kun olit itsemurhan partaalla. Ainoastaan sun kirje autto asiaa. Siinäki se aatteli vaa itteään. Itserakkaampaa miestä sitten saa kyllä hakea!
– Totta puhut. Mies on läpimätä. Onneks en enää roiku sen perässä. Petyin kyllä aika pahasti, ku se kehtas vielä näyttää sitä naamaansa täällä. Olis vaa jääny sinne lomalleen! sanoin vihaisena mutta hymyilin heti perään ja lisäsin: - Vaihetaa puheenaihetta, kun menee fiilikset.
– Mites sulla koulu on muuten menny? aloitti Eveliina.
– Hyvinhän se, ainaki verrattuna viime vuoteen. Rehtoriki oli kehunu mun koulumenestystä iskälle, sanoin.
– Ai jaa? Missäs ne oli nähny? kysyi Eveliina kummastellen.
– Enpähän muuten tiiä. En kysynyt, koska asia ei minua liiemmin kiinnostanut.

Isäni oli ollut samassa koulussa töissä opettajana, tosin peruskoulun puolella. Nyt hän oli jäänyt virkavapaalle, jotta saisi keskittyä enemmän yksityisyrityksensä pyörittämiseen. Minulle se oli aivan yhdentekevää, kuten moni muukin asia. En jaksanut välittää muusta kuin itsestäni.
Heräsin ajatuksistani, kun Eveliina sanoi lähtevänsä. Hänellä oli kiire tunnille. Itse jäin vielä kahvilaan yksin ajatusteni kanssa. Yritin saada Askon poissa mielestäni ja aloin sen sijaan miettiä, mistä kirjoittaisin äidinkielen esseen. Inspiraatiota olisi turha odotella, joten olisi vain parempi alkaa kirjoittamaan. Mutta sen minä teen vasta kotona, päätin ja niin minäkin tein lähtöä. Juuri kun olin astumassa kahvilan ovesta kadulle, törmäsin johonkuhun. Katsahdin ylös samalla kun mumisin pahoitteluni. Huomasin tutut silmät katsovan minuun ja sydämeni jätti lyönnin väliin. En voinut olla tuntematta pientä rakkauden liekkiä sydämessäni, mutta karkotin sen pois. Aioin vain lähteä pois, mutta Asko tarttui käteeni ja sanoi:
– Johanna, minun on juteltava kanssasi.
– Mistähän tällä kertaa? Eiköhän me olla välimme selvitetty jo ihan perin pohjin, sanoin kuivasti samalla kun yritin päästä hänen otteestaan.
– Äläs nyt kuulosta noin vihaselta. Enhän mä nyt sulle oo mitään tehny, yritti Asko selitellä.
– Ai et vai? Sulta noita selityksiä aina satelee… Mikäs muka nyt noin tärkeää voi olla, et pitää oikee seurata mua tänne?
– En mä nyt varsinaisesti…, yritti Asko mutta keskeytin hänet:
– Aiai… Taas sä yrität selitellä. Usko jo. Sano sanottavas, koska ei mulla ole koko päivää aikaa jutella sun kanssas mukavia. Joten…?
– Sitä mä vaa, että et kai sä vaa vihaa mua? En kestä sun vihaa.
– Entä sitten vaikka vihaisinkin? En ensinnäkään ymmärrä, miten se sinuu oikein liikuttaisi. Oliko muuta? kysyn jäätävästi ja jatkoin matkaani muina miehinä.
Asko seurasi kuitenkin tiiviisti perässäni ja tarttui taas käteni. Tunsin kuinka väristykset kulkivat lävitseni, mutten välittänyt siitä vaan loin kasvoilleni jäätävän ilmeen. Jouduin kääntymään, sillä olin niin tiukasti hänen otteessaan, ettei muita vaihtoehtoja jäänyt. Huomasin hänen katseensa, jota oli vaikea vastustaa. Olin melkein hänen sylissään ja yritin pyristellä irti hänen otteestaan, mutta turhaan. Olihan hän melkein kaksi metriä pitkä ja huomattavasti vahvempi kuin minä. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat tehdä taas tuloaan enkä pystynyt tällä kertaa niitä tukahduttamaan. En voinut olla ajattelematta, että tämä oli se mihin kuuluin. Työnsin ajatuksen kuitenkin kauas taka-alalle ja huomasin, kuinka Asko katsoi minua huolestuneena. Kyyneleet vain valuivat pitkin poskiani ja yritin koota itseni.
– No, voitko sä nyt sanoo sen asias, jotta pääsen pois tästä? kysyin ääni vavisten.
– Kai sä Johanna tiiät, että mä välitän susta tosi paljon?
– Joo, joo… Tiietään. Eiköhän se asia ole tullut jo harvinaisen selväksi, sanoin sarkastisesti ja yritin rimpuilla hänen otteestaan.
– Johanna, nyt et kyllä lähe vielä minnekkään. Mä kyllä tiedän, mitä sä haluaisit mun sanovan. Mutta kai sä ymmärrät, etten mä voi… En vielä.
– Lässyti lässyti. Mä en oota sulta yhtään mitään eikä sunkaa pitäis multa, tiuskaisin ja pyyhkäisin loput kyyneleet poskiltani.
Vetäisin käteni nopeasti hänen otteestaan ja olin taas vapaa. Asko näytti järkyttyneeltä, mutta minulta ei sympatiaa heruisi. Rennoin askelin kävelin pois hänen luotaan samalla kun sytytin tupakan. Tunsin hänen katseensa selässäni. Kukahan oli tällä kertaa särkenyt, ja kenen sydämen?