Kohiseva virta oli edessäni. Sen yli oli päästävä. Tunsin, kuinka sisälläni kuohui. Veri kohisi suonissani ja adrenaliini nousi korkeuksiinsa. Jännitys valtasi sieluni, kun katsoin taivaansineä ja taivaalla vapaana lentäviä taivaanlintuja. Mietin, miten pääsisin vastarannalle. Siellä hän oli - rakkaani, joka odotti minua. Otin askeleen eteenpäin, ja huomasin kuinka sora jalkojeni alta valui Vuokseen.
Ajattelin: Nyt tai ei koskaan. Hitaasti mutta päättäväisesti nousin riippusillalle, joka hipoi melkein vedenpintaa. Tunsin sillan epävakauden; se heittelehti minua puolelta toiselle. Pakokauhu valtasi jokaisen soluni, mutta jatkoin matkaani rohkeasti. Horjahdin, suustani pääsi huudahdus. Pääsin juuri ja juuri tasapainoon, ja jatkoin kävelyäni hiirenhiljaa ja varovasti. Sydämeni pamppaili, käteni hikoilivat ja ajattelin, etten tästä tulisi selviämään hengissä.
Äkkiä huomasin pitkät tikapuut edessäni. Sillan loppupää olikin muuttunut tikapuiksi. Ihmettelin, kuinka se oli mahdollista mutta siinä samassa tajusin, että minun olisi noustava ne ylös, jotta pääsisin tukevalle maaperälle.
Kohotin käteni ylös ja lähdin kiipeämään. Automatisoituna kiipesin ja kiipesin… Ja kiipesin. Puolessavälissä tajusin, kuinka tikapuut näyttivät vain pitenevän. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin ilmestyneet yläpuolelleni. Sieltä hän katsoi minua, kohotti kätensä ja yritti tarttua minuun mutta turhaan. Yritin tarttua häneen, en ylettynyt. Huusin hänelle, etten jaksa enää. En kykenisi nousemaan sinne ylös hänen luokseen. Luovutin ja lähdin laskeutumaan alas, hävinneenä ja alistettuna.
Hän näytti kauhistuneelta. Hän yritti huutaa minulle jotakin, mutten kyennyt kuulemaan mitä. Alla oleva vesi kuohui ja kohisi, ja hänen lauseensa haihtui kuin savuna ilmaan. Niin tein tosin minäkin, ja jatkoin vain riskialtista matkaani kohti rantaa, josta olin alunperinkin lähtenyt.
Nostin jalkani viimeiseen askeleeseen, viimeiseen askeleeseen pois hänen luotaan. Nyt olin menettänyt hänet iäksi, tajusin sillä hetkellä. Huomasin miten suolaiset ja kosteat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Käännyin katsomaan vastarannalle. Hän oli hävinnyt. Itkin hiljaa ja mietin, etten voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Hiljaa kuiskasin vielä sanat: Rakastan sinua, anna anteeksi. Sanat hävisivät tuuleen ja kaikuivat vain kuuroille korville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti