Painajainen

Tipuin lattialle. Olin niin unenpöpperössä, etten tajunnut tilanteesta yhtään mitään. Tunsin vain, kuinka vahvat käsivarret tarttuivat ympärilleni ja nostivat minut sänkyyn. Hän tuli makaamaan vierelleni, ja sanoin hänelle, että sammuttaisi kirkkaat valot. Käsky kaikui kuitenkin kuuroille korville, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta sammuttamaan valot aivan itse. Hoipertelin valokatkaisimelle, jolloin huoneeseen tulvi valoa vain sälekaihtimien raoista. Katulamput säihkäisivät silmiäni, ja kömmin takaisin sänkyyn.
Tunsin hänen lämpönsä vierelläni, ja uni teki tuloaan. Yhtäkkiä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Avasin silmäni ja huomasin hänen lämpimän katseensa. Ihmettelin ääneen, ja hän käski minun olla vain hiljaa. Suljin suuni ja yhtäkkiä huomasin, kuinka hän kumartui lähemmäksi ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan, kunnes vetäydyin pois hämmentyneenä ja järkyttyneenä. Hengähdin ja sanoin:
– Meidän ei pitäisi. En voi. Sinähän olet opettajani.
Hän katsoi minua surullisena ja sanoi:
– Kyllähän minä sen tiedän. En minä nyt sen takia sinua suudellut. Kai ymmärrät, etten voi tunteilleni mitään.
Huokasin ahdistuneena, vetäydyin kauemmas ja kuiskasin:
– En voi. En pysty vastaamaan tunteisiisi. Ei siinä muuten mitään.
Hän näytti järkyttyneeltä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan, ja lisäsin:
- Ymmärrän sinua silti. Olenhan itsekin ollut joskus tuossa samassa tilanteessa.
Hän naurahti paskaisesti ja sanoi:
- Tiedän sen. Hän kertoi kaiken.
Katsoin häntä järkyttyneenä, suu auki ja melkein huusin:
- Anteeksi kuinka? Millä oikeudella hän on asiasta sinulle kertonut? Vihaan häntä!
- Älähän nyt. Totta kai hän asioistaan ystävälleen ja kollegalleen on kertonut.
- No niin näyttää kertoneen, vastasin vihaisesti ja menin jääkaapille.
Tartuin vodkapulloon ja vetäisin sen ykösellä alas. Hän katsoi minua sängystä ja yritti vielä antaa minulle valistusta alkoholin liikakäytöstä. En kuunnellut. Tuijotin häntä vain kylmästi, ja lähdin marssien parvekkeelle ja otin tupakkani esiin. Sytytin savukkeen, josta vetelin sauhuja tyynenrauhallisesti. Yhtäkkiä huomasin, kuinka parvekkeen ovi aukeni. Katsoin ovelle, ja huomasin hänen kurkkivan varovasti ovensuulta.
– Mitä nyt taas? kysyin jäätävästi.
– Ei mitään. Tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa.
– Mikäs hätä tässä nyt olisi? Luulitko, että hyppäisin parvekkeelta, vai? kysyin ironisesti piikitellen.
– Enhän minä nyt sellaista, hän vastasi empien.
– No, sepä hyvä. Nyt kaipaisin vain hetken rauhaa. Ole hyvä ja poistu, sanoin hänelle turhankin kohteliaasti.
Hän ei sanonut mitään; Paiskasi vain oven kuuluvasti kiinni, ja minä jäin yksin, aivan yksin ajatusteni kanssa.
Kuulin, kuinka kellon pirinä tunkeutui alitajuntaani. Heräsin. Auringonsäteet tunkeutuivat verkkokalvoilleni, ja nousin sängystä ylös vaivalloisesti. Sydämeni löi ylikierroksilla ja adrenaliini virtasi elimistössäni. En tiennyt, mistä oli kyse enkä tosin välittänytkään. Valmistauduin vain tulevaan koulupäivään.
Saavuin koululle yhdessä ystäväni kanssa. Kävelimme kohti koulurakennusta parkkipaikan halki, ja huomasin tutun näköisen auton: punaisen Nissanin. Suustani pääsi rääkäisy, aivan kuin joku olisi vähintään kuollut. Kaverini katsoi minua säikähteenä, ja ajatteli varmasti minun seonneen lopullisesti. Aloin nauramaan hysteerisesti ja yritin selittää kaverilleni, minkä flashbackin olin saanut. Olin muistanut järkyttävän uneni - sitä, milloin sen olin nähnyt, en kyennyt muistamaan.
Unen tarkoitus vaivasi mieltäni tulevat tunnit, mutta selitin itselleni sen olevan vain uni - vakavasti sitä ei siis tarvinnut ottaa.
En voinut sille kuitenkaan mitään, että suustani pääsi taas kauhistunut huudahdus, kun huomasin hänen kävelevän käytävällä selkä kääntyneenä minuun päin. Ihmiset ympärilläni katsoivat minua kummissaan ja pudistivat päitään. He varmasti varautuivat soittamaan anbulanssimiehille, jotka veisivät minut lähimpään mielisairaalaan.
Menin aivan hysteeriseksi, ja toivoin vajoavani maan alle, kun huomasin hänen tuijotuksensa. Hän oli nimittäin taas saapunut näköpiiriini. Hengitin syvään ja olin niin kuin en olisi huomannut häntä. Juttelin niitä näitä kaverini kanssa kunnes huomasimme, että oli aika kiiruhtaa äidinkielen tunnille.
Rauhoituin vaikka suurin piirtein juoksin kohti äikänluokkaa. En voinut olla ajattelematta, että onneksi tämäkin koulupäivä olisi ohi puolentoistotunnin päästä. Tiesin myös sen, että koko lukioaikani olisi pian vain muisto mielessäni.

Kun rohkeus ei riitä

Kohiseva virta oli edessäni. Sen yli oli päästävä. Tunsin, kuinka sisälläni kuohui. Veri kohisi suonissani ja adrenaliini nousi korkeuksiinsa. Jännitys valtasi sieluni, kun katsoin taivaansineä ja taivaalla vapaana lentäviä taivaanlintuja. Mietin, miten pääsisin vastarannalle. Siellä hän oli - rakkaani, joka odotti minua. Otin askeleen eteenpäin, ja huomasin kuinka sora jalkojeni alta valui Vuokseen.
Ajattelin: Nyt tai ei koskaan. Hitaasti mutta päättäväisesti nousin riippusillalle, joka hipoi melkein vedenpintaa. Tunsin sillan epävakauden; se heittelehti minua puolelta toiselle. Pakokauhu valtasi jokaisen soluni, mutta jatkoin matkaani rohkeasti. Horjahdin, suustani pääsi huudahdus. Pääsin juuri ja juuri tasapainoon, ja jatkoin kävelyäni hiirenhiljaa ja varovasti. Sydämeni pamppaili, käteni hikoilivat ja ajattelin, etten tästä tulisi selviämään hengissä.
Äkkiä huomasin pitkät tikapuut edessäni. Sillan loppupää olikin muuttunut tikapuiksi. Ihmettelin, kuinka se oli mahdollista mutta siinä samassa tajusin, että minun olisi noustava ne ylös, jotta pääsisin tukevalle maaperälle.
Kohotin käteni ylös ja lähdin kiipeämään. Automatisoituna kiipesin ja kiipesin… Ja kiipesin. Puolessavälissä tajusin, kuinka tikapuut näyttivät vain pitenevän. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin ilmestyneet yläpuolelleni. Sieltä hän katsoi minua, kohotti kätensä ja yritti tarttua minuun mutta turhaan. Yritin tarttua häneen, en ylettynyt. Huusin hänelle, etten jaksa enää. En kykenisi nousemaan sinne ylös hänen luokseen. Luovutin ja lähdin laskeutumaan alas, hävinneenä ja alistettuna.
Hän näytti kauhistuneelta. Hän yritti huutaa minulle jotakin, mutten kyennyt kuulemaan mitä. Alla oleva vesi kuohui ja kohisi, ja hänen lauseensa haihtui kuin savuna ilmaan. Niin tein tosin minäkin, ja jatkoin vain riskialtista matkaani kohti rantaa, josta olin alunperinkin lähtenyt.
Nostin jalkani viimeiseen askeleeseen, viimeiseen askeleeseen pois hänen luotaan. Nyt olin menettänyt hänet iäksi, tajusin sillä hetkellä. Huomasin miten suolaiset ja kosteat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Käännyin katsomaan vastarannalle. Hän oli hävinnyt. Itkin hiljaa ja mietin, etten voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Hiljaa kuiskasin vielä sanat: Rakastan sinua, anna anteeksi. Sanat hävisivät tuuleen ja kaikuivat vain kuuroille korville.

Novelli: Pala menneisyyttä

Pala menneisyydestä

Tyylikäs, keski-ikäinen nainen vetäisi viimeiset savunsa Vogue-tupakastaan ja heitti sen maahan. Hän sammutti maassa savuavan syöpäkääryleen kiivaasti piikkariensa koroilla, ja nousi hänen vieressään olevaan taksiin kuskin paikalle. Kun hän oli noussut autoonsa, teki hän nopean vilkaisun peruutuspeiliin. Hyvältä näyttää, ajatteli hän itsevarma hymy huulillaan samalla kun lisäsi punaa poskipäilleen. Hän oli niin lumoutunut näkemästään, ettei huomannut auton luokse saapuvaa tummaa miestä.

Mies koputti kiireisesti auton ikkunaa, ja nainen putosi maan pinnalle. Nainen katsahti äänen suuntaan ja hän huomasi iäkkään, lieriöhattuun sekä pitkään, mustaan puuvillatakkiin sonnustautuneen pienehkön miehen. Kun nainen oli huomannut vanhuksen, viittoi hän tätä astumaan sisälle.

Mies avasi kiireisesti taksin oven, ja astui vaivalloisen näköisesti autoon. Nainen katsahti mieheen ja väänsi tekohymyn kauniille mutta kylmille kasvoilleen.

– Päivää, tokaisi­ hän ylipirteästi seuraavalle asiakkaalleen, ja loi tähän jäätävän katseen, joka voisi jäädyttää vaikka Saatanan.

– Päivää päivää, vastasi vanha mies ääni väristen ja kädet täristen.

Hän näytti hieman vaivaantuneelta ja vältteli naisen katsetta. Hän kohensi asentoaan ja sanoi minne ajetaan:

– Imatrankoskelle kiitos, mies sanoi tympeänä samalla kun nainen starttasi auton.

– Selvä, tokaisi nainen tähän suunnistaen auton kohti määränpäätä samalla kun hän vaihtoi aggressiivisesti musiikkia iskelmästä rockiin. Tällä välin kyydissä oleva matkustaja yritti kuumeisesti keksiä jotakin jäänmurtavaa lohkaisua. Mies kuitenkin päätti mennä suoraan asiaan:

– Näytätte jotenkin tutulta. Olemmekohan tavanneet joskus aikaisemmin? kysyi mies naiselta kiinnostuksensävy äänessään.

– Tuskinpa vain. Mistä me muka tuntisimme? nainen ihmetteli puoliääneen, ja katsahti mieheen kulmat kurtussa ajatellen, että mies on varmasti sekaisin tai hullu vähintään.

– No, onko nimesi Marika Lindberg? jatkoi mies kaikkitietäväisesti kasvoillaan kysyvä ilme.

Seurasi hetken hiljaisuus, ja Marika yritti peittää ällistyneisyytensä. Hän mietti hetken, nielaisi ja myöntyi vastahakoisesti.

– On kyllä, mutta en muista teitä. Joten jos ystävällisesti voisitte hieman valaista asiaa…, Marika sanoi rauhallisen kylmästi kasvoillaan miltei kiihtynyt ilme.

– Itse asiassa olen Mauri, Petrin isä, lausahti mies ja otti henkeä niin kuin happi olisi ollut loppumassa.

Mies näytti ahdistuneelta paljastuksensa jälkeen. Marika katsoi Mauriin yllättymättä, silmät täynnä välinpitämättömyyttä.

– No, sepä mukavaa. Kerro terveisiä, totesi Marika vain, ironian häivä äänessään.

– Poikani on kuolemansairas, sanoi Mauri vakavana ja kyyneleet silmissään.

Hän kaivoi nenäliinaa taskustaan ja vaikeroi hiljaa, mikä ei Marikaa paljon hetkauttanut.

– Näytänkö minä tosiaankin siltä, että välitän? Petri on varmaan maksansa ihan itse poksauttanut…!? tiuskahti Marika ääni vihaa ja katkeruutta täynnä.

– Oikeastaan Petrillä on lihasrappeutuma, joka voi olla periytyvää. Ajattelin vain ilmoittaa; Onhan teillä yhteinen tytärkin, sanoi Mauri anteeksipyydellen säikähtäneenä Marikan reaktiosta.

– Aha, no onhan siihen elämäntavatkin voinut vaikuttaa. Äijä on luultavasti maannut päivät pitkät sohvalla ja kitannut kaljaa, jolloin liikunta on jäänyt vähäisemmälle. Vähemmästäkin siinä lihakset rappeutuu…, vuodatti Marika kiihtyneellä ja sarkastisella äänensävyllä.

Marika ei voinut sietää alkoholia, vaikka sillä hetkellä hänen mielessään käväisi ajatus, että kohta tässä ollaan ryypyn tarpeessa itse kukin.

– Ei se nyt aivan noin ole. Petri on ollut menestynyt liikemies ja hän on aina nauttinut alkoholia kohtuudella, selitti Mauri poikaansa puolustellen.

– Se ei minua kiinnosta kyllä pätkän vertaa ellet ole sattunut huomaamaan. Se mies on minulle yhdentekevä, ja olen jatkanut elämääni. Hän on historiaa, tiuskaisi Marika hampaittensa välistä.

Auton ilmapiiri kireni kirenemistään, mutta Mauri jatkoi rauhoittavalla ja sovittelevalla äänensävyllä:

– Ymmärrän sen. Mutta toivoisin, että tulisit tapaamaan Petriä Lappeenrannan keskussairaalaan ihan vain tyttärenne takia. Etkö ole halukas selvittämään sitä, että millä todennäköisyydellä lapsellasi on tämä sairaus?

– Totta. Kai se on sitten pakko raahautua sinne sairaitten joukkoon. Petrin on kuitenkin turha odottaa kukkia tai mitään muutakaan minulta. Tulen vain ja ainoastaan keskustelemaan lääkärin kanssa, ja se siitä.

Marika joutui nielemään ylpeytensä, vaikkakin vastahakoisesti. Sisimmissään hän kihisi raivosta; hän kun kuvitteli, ettei hänen tarvitsisi törmätä siihen mieheen enää koskaan. Voi mikä onni, ajatteli Marika samalla kun käänsi auton rattia. Määränpää oli saavutettu, ja Marika pysäytti auton Rosson pihaan.

– Milloin ajattelit mennä käymään sairaalalla? uskalsi Mauri vielä kysäistä.

– Huomenna luultavasti, jos aikataulu antaa myöten. Saapahan homman hoidettua nopeasti alta pois.

Keskustelu oli päättynyt. Molemmat heistä nousivat autosta, ja Marika sytytti savukkeen. Mauri toivotti vielä hyvää päivänjatkoa, mihin Marika ei vaivautunut edes vastaamaan. Hän oli kuin myrskynmerkki. Tämä tästä kaikesta vielä puuttuikin, ajatteli Marika, joka katseli Maurin tassuttamista kohti Rosson pääovia.

Tupakasta oli jäljellä enää vain tumppi. Hän heitti sen maahan ja ajatteli, että senkin tyhmyyden voisi lopettaa. Mutta vielä ei ole sen aika, ehkä se on sitten joskus.

Marika avasi mustan Skodansa kuskinpuoleisen oven, johon auringonsäteet maalailivat vihreän sävyjä, ja hyppäsi autoon. Samalla hetkellä hän julisti tämän työpäivän päättyneeksi ja kaasutti kotiin.

Kun hän oli saapunut kotiinsa, Marika ryntäsi talonsa suurien huoneiden läpi suoraan olohuoneeseen. Huone oli avara ja siinä oli kaksi ikkunaa, joista näkyi kaunis ja hyvinhoidettu puutarha. Seinillä oli usea modernintaiteen teos, jotka antoivat huoneeseen mysteerisen ja hieman kaoottisen tunnelman. Kodikas huone kuitenkin oli - niin kodikas, että Marika nukahti heti huoneen leveälle sohvalle.

Kun Marika heräsi, katsahti hän vastapuoleisella seinällä olevaa kelloa. Se näytti puoli seitsemää. Yhtäkkiä hän muisti päivän tapahtumat ja kirosi ääneen. Loppuiltaa en kyllä selvinpäin vietä, hän ajatteli uhmaten koko arvomaailmaansa. Niinpä Marika meni huoneen viinikaapille ja otti sieltä pullollisen Merlottia. Pullosta hän kaatoi täyteläisen punaista nestettä viinilasiin, jota hän alkoi juoda lasillisen toisensa perään sammumispisteeseen asti.

Seuraavana aamuna Marika heräsi siihen, kun huoneeseen tulvi valoa ikkunaverhojen välistä. Hän voihkaisi kivusta, sillä hänen päänsä tuntui siltä kuin sitä olisi vasaralla lyöty sekä hänen ruumiinsa tuntui raskaalta, aivan kuin hän olisi jäänyt katujyrän alle. Marika nousi sohvalta ja katsoi kelloa, joka näytti puoli kahdeksaa. Onneksi tänään on vapaapäivä, ajatteli hän. Marika näytti jo melkein innostuneelta ajatuksesta kunnes hän muisti, mitä muuta olisi luvassa.

– Voi helvetti, Marika kirosi ääneen ja ajatteli vielä, että onneksi Pauli oli kaverinsa luona eikä hänen ollut tarvinnut katsoa äitinsä tissuttelua.

Marika meni keittiöön, keitti vahvaa kahvia ja valmisti itselleen aamupalaa.

Kun kahvi oli tippumassa, meni Marika aamutupakalle, ja päätti hän samalla soittaa pojalleen, jolle hän kertoi päivänsä tulevat tapahtumat ilman sen kummempia selittelyjä.

Puhelun soitettuaan ja tupakan poltettuaan, meni Marika takaisin sisälle. Hän kaatoi itselleen kahvia ja joi kahviaan hörppimällä. Kun hän oli kahvinsa juonut, oli kaunistautumisen aika: Hän meni suihkuun, vaihtoi vaatteensa mustaan tyylikkääseen hameeseen sekä jakkuun, ja levitti päivämeikkinsä kasvoilleen. Vaaleat hiuksensa hän laittoi yksinkertaiselle mutta tyylikkäälle nutturalle. Loppusilauksena oli tumman punan lisäys huulille, ja näin hän oli valmis lähtemään.

Marika pinkaisi ulos, lukitsi talonsa oven ja kipsutti korkokengillänsä autonsa luokse. Hän nousi autoon ja kaivoi tupakkansa laukkunsa pimennosta. Hän sytytti savukkeen ja imaisi hermosauhut. Hän katsoi, kuinka savu kiemurteli autossa spiraaleja muodostaen lopulta ulos ikkunasta haihtuen.

Marika heitti jäljelle jääneen tumpin ikkunasta ulos, ja käynnisti auton. Nyt olisi puolentunnin piinaava ajomatka edessä.

Hän kiersi lähion pikkukujat ja kuuli auton sisälle asti naapureidensa herskyvät naurut. Hän vilkaisi äänien suuntaan ja huomasi pienten lasten leikkivän vanhempiensa kanssa. Idylli perhe, hän ajatteli ja jatkoi ajamistaan kohti Mansikkalaa.

Talot muuttuivat, maisemat vaihtuivat ja kohta keskusta ilmestyikin näköpiiriin. Marika ryhmittyi Lappeenrannan suuntaan menevän kaistan puolelle, ja toivoi sydän takoen, ettei punainen vaihtuisi vihreäksi koskaan. Samassa hänen toiveensa kuitenkin murskaantui, ja todellisuus paiskautui vasten hänen kasvojaan.

Koska muita vaihtoehtoja ei ollut, Marika joutui kohdistamaan suuntaansa kohti Lappeenrantaa, jossa hän joutuisi kohtaamaan menneisyytensä demonit. Siitä huolimatta Marika näytti tyynen rauhalliselta, vaikka sisältäpäin hän kiehui.

Pitkä tie näytti ulottuvan Timbuktuun asti. Marika huomasi vain vastaantulevat - ja ohiajavat autot sekä laajat metsäalueet, muuten hän oli kuin unessa eikä hän tiedostanut mistään mitään. Matka oli kuin suoraan pedon kitaan.

Minuutit kuluivat ja auton tuhkakuppi oli täyttymispisteessä. Marika ajatteli jo kääntyvänsä takaisin, kun hän huomasi sairaalan suunnalle osoittavan kyltin. Ei, parempi se on vain kohdattava asia kasvotusten, kerta tänne asti on päädytty, ajatteli Marika tuohtuneena.

Marika henkäisi syvään, kun hän huomasi sairaalan edessään. Rakennus oli suuri ja siitä oikein huokui pelon tunne. Mutta Marikahan ei pelännyt mitään; niin hän ainakin tahtoi itselleen ja muille vakuuttaa.

Marika etsi autolleen parkkiruudun mahdollisimman syrjäiseltä paikalta ja pysäköi sen siihen. Hän tarkisti peilistä ulkonäkönsä, lisäsi hieman punaa huulilleen ja oli taas tyytyväinen näkemäänsä. Tätä naista on turha yrittää lannistaa, sanoi hän peilikuvalleen.

Poltettuaan taas vaihteeksi yhden savukkeen, uskaltautui hän lähtemään kohti pelottavaa ja suurta rakennusta. Kun Marika astui sisälle sairaalaan, vastaan leyhähti kuoleman ja ahdistuksen haju. Siitä välittämättä Marika käveli itsevarmasti korot kopisten kohti vastaanottotiskiä. Luukulla hän huomasi nuoren ja pirtsakan, melko tavanomaisen näköisen sairaanhoitajan, joka kysyi heti Marikalta:

– Hei. Kuinka voin auttaa?

– Heipä hei. Haluaisin keskustella Petri Laaksosen lääkärin kanssa. Jospa te voisitte ohjata minut hänen luokseen? ehdotti Marika kylmällä ja tylyllä äänensävyllä.

– Voin kyllä, mutta mitähän asianne mahtaa koskea? ihmetteli vastaanottoapulainen.

– Asia on henkilökohtainen eikä se teille kuulu, tiuskaisi Marika.

– Aivan mutta asia on nyt näin…, yritti vastaanottoapulainen sanoa, mutta Marika keskeytti hänet ääntään korottaen:

– Vaadin saada tavata tämän lääkärin nyt heti! Mistäköhän hyvästä teillekin palkka maksetaan?

Yhtäkkiä Marika kuuli takantaan miesäänen, joka kysyi:

– Onko täällä jokin ongelma?

Marika kääntyi. Hän huomasi katsovansa sinisiin silmiin, jotka omistivat erittäin komea ja tumma lääkäri. Hetken järkytykseltään selvittyään, Marika kokosi itsensä ja sanoi itsevarmalla äänellä:

– Ei, täällä ei olisi mitään ongelmaa, ellei tämä nuori neiti tässä hankkisi sellaisia. Minä halusin tavata vain Petri Laaksosen lääkärin.

Marika hymyili ja mieslääkäri katsoi häntä kulmiensa alta sekä tokaisi:

– No, se olen minä. Mitenköhän te mahdatte liittyä tähän mieheen?

– Se on pitkä juttu, mutta jos voisimme keskustella kahden kesken jossakin rauhallisemmassa paikassa? kysyi Marika ja katsoi miestä pieni tuike silmissään.

– Kyllä se sopii, lääkäri sanoi häkeltyneenä, ja ehkä hieman otettuna saamastaan huomiosta.

– Tätä tietä, mies vielä lisäsi, ja Marika lähti seuraamaan häntä.

Huoneeseen saavuttuaan lääkäri kehotti Marikaa istuutumaan. Hän teki niin kuin käskettiin ja istuutui lähimmälle tuolille ryhdikkäästi hamettaan oikoen.

– Mikäs rouvan nimi on ja mitäköhän asianne koskee? tiedusteli lääkäri.

– Ai te olette mies, joka menee suoraan asiaan, Marika totesi huvittuneena ja jatkoi:

– En tosiaankaan ole mikään rouva. Nimeni on Marika Lindberg ja asiani koskee Laaksosen sairautta. Hänellähän on lihasrappeumatauti.

– Aivan niin. Mutta miten tämä sairaus teihin vaikuttaa ja kuinka tunnette herra Laaksosen? kysyi lääkäri.

– Petrillä ja minulla on yhteinen tytär, 25-vuotias. Muuta yhteistä meillä ei enää olekaan. Haluaisin nyt vain tietää, että millä todennäköisyydellä sairaus on periytynyt tyttärelleni? Tehän olette alan asiantuntija, joten ehkä voisitte sanoa asiasta jotakin.

– Niin no, hyvin imartelevasti sanottu… Mutta tyttäreltäsi pitäisi ottaa muutamia kokeita, joiden avulla asia ehkä voidaan tutkia. Tosin sairauden toteaminen voi olla vaikeaa, ellei se ole jo puhjennut, vastasi lääkäri varovasti mutta asiantuntevasti.

Marika katsoi lääkäriä, joka näytti empaattiselta. Hän tunsi, kuinka heidän välillään väreili ja huoneen ilmapiiri oli muutenkin sähköinen. Marika nousi kuitenkin tuoliltaan, oikoi hamettaan ja kiitti lääkäriä informaatiosta. Lääkäri kysyi kuitenkin vielä:

– Ettekö aio käydä tapaamassa entistä miestänne?

– Hän ei ole mikään entinen mies enkä tosiaankaan ajatellut käydä häntä tapaamassa, vastasi Marika tuimasti ja lisäsi vielä:

– Emme olleet naimisissa.

Lääkäri katsoi Marikaa kummissaan ja sanoi:

– Niin mutta kaikesta huolimatta, eikö olisi ystävällistä käydä tervehtimässä häntä? Ette te oikeasti voi olla noin kylmä ihminen. Mitä ikinä välillänne onkaan tapahtunut, kannattaisi unohtaa se viimeistään nyt, kun toinen osapuoli tekee kuolemaa.

– Ehkä minä sitten voisin uhrautua, kerran kun noin nätisti pyydätte. Mutta haluaisin teidän tutkivan tyttäreni voinnin, sanoi Marika.

Hänen oli vaikea vastustaa salaperäisen miehen vetovoimaa, joten hän hetken mielijohteesta kysyi vielä:

– Ehkä voisimme keskustella asiasta lisää lounaan parissa?

Miehen oli vaikea peitellä häkeltyneisyyttään. Kysymys tuli aivan yllättäen ja vielä oudossa tilanteessa; Nainen pyysi häntä lounaalle, kun hänen tyttärensä isä teki kuolemaa. Totuus kuitenkin oli, että myös lääkäri tunsi sähköä heidän välillään, joten hän ei voinut muuta kuin vastata:

– Kyllähän se käy, mies sanoi yllättyneenä ja antoi Marikalle vielä numeronsa.

– Sairaanhoitaja vie teidät Laaksosen luo, lisäsi lääkäri Marikan tehdessä lähtöä.

Marika hymyili vielä miehelle ja sanoi ymmärtäneensä, minkä jälkeen hän käveli ovelle. Oven luona Marika kuitenkin kääntyi ympäri, katsoi miestä ja totesi:

– En muuten kuullut nimeänne.

– Se on Miika Korhonen, vastasi lääkäri.

– Selvä, sanoi Marika ja lähti sulkien oven perässään.

Sairaalan aulaan päästyään Marika henkäisi syvään ja hän tunsi vielä, kuinka

hänen sydämensä pamppaili. Hän kopisteli koroillaan takaisin vastaanottotiskille, jossa oli vielä sama työntekijä. Vastaanottoapulainen katsoi Marikaa kylmästi ja kysyi:

– Mitäköhän tällä kertaa?

– Haluaisin tavata Petri Laaksosen. Missäköhän hänen huoneensa on?

– Se on toisella puolella sairaalaa. Minä voin lähteä näyttämään oikean tien, sanoi sairaanhoitaja välinpitämättömästi.

– Sepä oikein mukavaa, sanoi Marika ylipirteästi ja virnisti.

Kaiken maailman hiirulaisia sitä saakin tässä maailmassa kestää, ajatteli Marika ja lähti seuraamaan sairaanhoitajaa. Marika tipahti ajatuksistaan, kun sairaanhoitaja osoitti oikeaa huonetta ja sanoi:

– Tässä se on.

– Oi, niinkö? Kiitoksia paljon, sanoi Marika, ja niin hän jäi yksin pelottavan oven luokse.

Hetken tuumittuaan Marika selvitteli kurkkuaan ja päätti tarttua härkää sarvista. Hän hivutti kätensä oven salvalle ja käänsi sitä varovasti alaspäin. Kun hän vetäisi oven auki, sen takana näkyi valkoinen, steriili huone, jossa oli kaksi ikkunaa sälekaihtimilla. Huoneeseen tulvi hieman valoa sälekaihtimien raoista, mutta muuten huoneessa oli miltei säkkipimeää. Nurkassa Marika erotti heiveröisen, vaaleatukkaisen miehen makaavan sängyllä. Se oli Petri eikä hän näyttänyt muuttuneen yhtään. Petrin vieressä Marika huomasi miehen, jonka hän oli eilen tavannut. Mies oli taas tavattoman surullisen näköinen, ja Marika melkein tunsi empatiaa häntä kohtaan.

Kumpikaan miehistä ei ollut huomannut Marikaa, joten hän rykäisi. Nyt hän tunsi, kuinka kaksi silmäparia tuijotti suoraan häneen. Perhoset lentelivät hänen vatsassaan ja hän mietti, mitä sanottavaa hänellä voisi olla tuolle miehelle, jota ei ollut tavannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja aloitti:

– Hei Petri.

– Hei. Marikako se siinä? kysyi Petri silmiään siristäen.

– Kyllä. Minähän se tässä. Alkoiko omatuntosi kolkuttamaan, kun näit minut? kysyi Marika jäätävällä äänellä.

– Voisimmekohan mahdollisesti haudata sotakirveet? Petri kysyi ja kohensi asentoaan.

– Ai nyt sitten anot anteeksiantoa kaikkien näiden vuosien jälkeen? Etkö tosiaankaan ajatellut yhtikäs mitään, kun jätit minut yksin tyttäremme kanssa? tivasi Marika.

Petri näytti hämmästyneeltä eikä edes yrittänyt peitellä sitä. Hänen isänsä rykäisi nurkkatuolissa ja sanoi Marikalle:

– Syy ei ole lainkaan Petrin. Minä olen se, joka pakotti hänet lähtemään ulkomaille opiskelemaan. Minusta te olitte vielä niin nuoria perheen perustamiseen…

Marika hölmistyi tunnustuksesta ja meni melkein sanattomaksi. Tätä puolta asiasta hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Mauri kuitenkin jatkoi:

– Minusta vihanne ja katkeruutenne on aiheetonta. Koittaisitte nyt antaa anteeksi, meille molemmille.

– Ai että anteeksi tässä pitäisi antaa? Mitäköhän varten minun se pitäisi tehdä? kysyi Marika piikitellen.

– Ajatelkaa tytärtänne. Hän ei varmasti tahdo äitinsä vihaavan hänen isäänsä, varsinkaan sitten kun… Tiedättehän, sanoi Mauri ja katsoi varovasti poikaansa, joka oli pelkkänä korvana.

– Mielestäni tämä keskustelu ei etene nyt yhtikäs mihinkään suuntaan, sanoi Marika ja istuutui Petrin sängyn viereiselle tuolille ja jatkoi:

– Kai teidän temppunne on sitten anteeksiannettava, ettei tässä kulu koko päivää. Tämä huone ahdistaa minua.

Marika katsoi Petriä silmiin ja lisäsi vielä:

– Annan sinulle ja isällesi anteeksi. Ethän sinä voinut sille mitään, että isäsi pakotti sinut lähtemään. Eikä isäsi voinut mitään sille, että hän oli niin ahdasmielinen ja kuvitteli, ettemme me pystyisi kasvattamaan lasta yhdessä.

Petri katsoi Marikaa hämmästyneenä ja sanoi:

– Tarkoititkohan tuota todella?

– Totta kai tarkoitin, vastasi Marika ja heitti ilmaan vielä retorisen kysymyksen:

– Miksen olisi tarkoittanut?

Nyt Marika nousi tyynen rauhallisesti tuolilta, jätti hyvästit ja lähti ovelle. Vielä hän kuitenkin kääntyi sanomaan Petrille:

– Vaikka välillä vihasinkin sinua hyvin paljon, en kuitenkaan olisi halunnut nähdä sinua siinä.

Hän avasi oven ja sulki sen jälkeensä. Marika pyyhkäisi kädellään yhden silmäkulmastaan valuvan kyyneleen, jota kukaan ei ollut huomannut. Se siitä, ajatteli Marika, ja hän ehti melkein huokaista helpotuksesta kunnes huomasi samaisen oven aukenevan hiljaa. Sen takaa paljastui Mauri.

– Mitä nyt vielä? kysyi Marika tuskaisella äänellä.

– Jos sinulle vain käy, haluaisin pitää yhteyttä lapsenlapseeni. Olen kuullut hänen olevan lahjakas viulisti.

– Kyllähän Liisa viulua osaa soittaa, ja minun puolestani saat pitää yhteyttä häneen. Eri asia kuitenkin on, haluaako hän nähdä sinua saatikka pitää yhteyttä sinuun.

– Sehän mukavaa. Minähän voisin rahoittaa tyttäresi musiikkiopinnot, ehdotti Mauri.

– Sekään ei ole minun päätettävissäni. Kysy Liisalta, mitä mieltä hän on asiasta. Täysi-ikäinen ihminen päättää asioistaan aivan itse, totesi Marika Maurin ehdotukseen varmana siitä, ettei hänen tyttärensä tulisi olemaan kovin iloinen, kun hänen isoisänsä palaisi kuvioihin; Olihan Liisa perinyt hänen temperamenttinsa.

– Mutta jos teillä ei ollut muuta, minä tästä lähdenkin, sanoi Marika.

Hän oli viipynyt sairaalassa jo aivan liian kauan ja oli onnellinen siitä, että koko se fiasko oli vihdoinkin selvitetty. Nyt Marikan ei tarvinnut miettiä menneitä ja hän oli vihdoinkin vapautunut kaikesta vihasta ja katkeruudesta. Marika tunsi itsensä kevyeksi, ja hän tunsi miten suuri kivi oli pudonnut hänen sydämeltään. Hän poistui sairaalasta kuin lentäen, ja hänen elämänsä tuntui vihdoinkin järjestyneen. Ehkä tässä oli myös alku orastavalle romanssille, ajatteli Marika ja hymyili kuin onnensa kukkuloilla.