Painajainen

Tipuin lattialle. Olin niin unenpöpperössä, etten tajunnut tilanteesta yhtään mitään. Tunsin vain, kuinka vahvat käsivarret tarttuivat ympärilleni ja nostivat minut sänkyyn. Hän tuli makaamaan vierelleni, ja sanoin hänelle, että sammuttaisi kirkkaat valot. Käsky kaikui kuitenkin kuuroille korville, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta sammuttamaan valot aivan itse. Hoipertelin valokatkaisimelle, jolloin huoneeseen tulvi valoa vain sälekaihtimien raoista. Katulamput säihkäisivät silmiäni, ja kömmin takaisin sänkyyn.
Tunsin hänen lämpönsä vierelläni, ja uni teki tuloaan. Yhtäkkiä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Avasin silmäni ja huomasin hänen lämpimän katseensa. Ihmettelin ääneen, ja hän käski minun olla vain hiljaa. Suljin suuni ja yhtäkkiä huomasin, kuinka hän kumartui lähemmäksi ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan, kunnes vetäydyin pois hämmentyneenä ja järkyttyneenä. Hengähdin ja sanoin:
– Meidän ei pitäisi. En voi. Sinähän olet opettajani.
Hän katsoi minua surullisena ja sanoi:
– Kyllähän minä sen tiedän. En minä nyt sen takia sinua suudellut. Kai ymmärrät, etten voi tunteilleni mitään.
Huokasin ahdistuneena, vetäydyin kauemmas ja kuiskasin:
– En voi. En pysty vastaamaan tunteisiisi. Ei siinä muuten mitään.
Hän näytti järkyttyneeltä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan, ja lisäsin:
- Ymmärrän sinua silti. Olenhan itsekin ollut joskus tuossa samassa tilanteessa.
Hän naurahti paskaisesti ja sanoi:
- Tiedän sen. Hän kertoi kaiken.
Katsoin häntä järkyttyneenä, suu auki ja melkein huusin:
- Anteeksi kuinka? Millä oikeudella hän on asiasta sinulle kertonut? Vihaan häntä!
- Älähän nyt. Totta kai hän asioistaan ystävälleen ja kollegalleen on kertonut.
- No niin näyttää kertoneen, vastasin vihaisesti ja menin jääkaapille.
Tartuin vodkapulloon ja vetäisin sen ykösellä alas. Hän katsoi minua sängystä ja yritti vielä antaa minulle valistusta alkoholin liikakäytöstä. En kuunnellut. Tuijotin häntä vain kylmästi, ja lähdin marssien parvekkeelle ja otin tupakkani esiin. Sytytin savukkeen, josta vetelin sauhuja tyynenrauhallisesti. Yhtäkkiä huomasin, kuinka parvekkeen ovi aukeni. Katsoin ovelle, ja huomasin hänen kurkkivan varovasti ovensuulta.
– Mitä nyt taas? kysyin jäätävästi.
– Ei mitään. Tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa.
– Mikäs hätä tässä nyt olisi? Luulitko, että hyppäisin parvekkeelta, vai? kysyin ironisesti piikitellen.
– Enhän minä nyt sellaista, hän vastasi empien.
– No, sepä hyvä. Nyt kaipaisin vain hetken rauhaa. Ole hyvä ja poistu, sanoin hänelle turhankin kohteliaasti.
Hän ei sanonut mitään; Paiskasi vain oven kuuluvasti kiinni, ja minä jäin yksin, aivan yksin ajatusteni kanssa.
Kuulin, kuinka kellon pirinä tunkeutui alitajuntaani. Heräsin. Auringonsäteet tunkeutuivat verkkokalvoilleni, ja nousin sängystä ylös vaivalloisesti. Sydämeni löi ylikierroksilla ja adrenaliini virtasi elimistössäni. En tiennyt, mistä oli kyse enkä tosin välittänytkään. Valmistauduin vain tulevaan koulupäivään.
Saavuin koululle yhdessä ystäväni kanssa. Kävelimme kohti koulurakennusta parkkipaikan halki, ja huomasin tutun näköisen auton: punaisen Nissanin. Suustani pääsi rääkäisy, aivan kuin joku olisi vähintään kuollut. Kaverini katsoi minua säikähteenä, ja ajatteli varmasti minun seonneen lopullisesti. Aloin nauramaan hysteerisesti ja yritin selittää kaverilleni, minkä flashbackin olin saanut. Olin muistanut järkyttävän uneni - sitä, milloin sen olin nähnyt, en kyennyt muistamaan.
Unen tarkoitus vaivasi mieltäni tulevat tunnit, mutta selitin itselleni sen olevan vain uni - vakavasti sitä ei siis tarvinnut ottaa.
En voinut sille kuitenkaan mitään, että suustani pääsi taas kauhistunut huudahdus, kun huomasin hänen kävelevän käytävällä selkä kääntyneenä minuun päin. Ihmiset ympärilläni katsoivat minua kummissaan ja pudistivat päitään. He varmasti varautuivat soittamaan anbulanssimiehille, jotka veisivät minut lähimpään mielisairaalaan.
Menin aivan hysteeriseksi, ja toivoin vajoavani maan alle, kun huomasin hänen tuijotuksensa. Hän oli nimittäin taas saapunut näköpiiriini. Hengitin syvään ja olin niin kuin en olisi huomannut häntä. Juttelin niitä näitä kaverini kanssa kunnes huomasimme, että oli aika kiiruhtaa äidinkielen tunnille.
Rauhoituin vaikka suurin piirtein juoksin kohti äikänluokkaa. En voinut olla ajattelematta, että onneksi tämäkin koulupäivä olisi ohi puolentoistotunnin päästä. Tiesin myös sen, että koko lukioaikani olisi pian vain muisto mielessäni.